Kulttuuri
19.01.2012

Kaavoihin kangistunutta retrorockia

Ohiolaisesta blues rock -duo The Black Keysista on tullut kuin varkain vuosituhannen alun garage rock revival -yhtyeistä menestynein. Samalla kun bändin kollegat ovat yksi kerrallaan vaihtaneet stadionit klubeihin, on The Black Keys kasvanut levy levyltä suuremmaksi.

Bluesin ja americanan perinteitä näppärästi hyödyntävä duo jyräsi tiensä suuren yleisön tietoisuuteen toissa vuonna ilmestyneen Brothersin avulla. Albumi oli myynti- ja arvostelumenestys, joka pokkasi muun muassa kolme Grammya. Osittain tästä lienee kiittäminen bändin kelkkaan hypännyttä musiikkimidas Danger Mousea, joka on tuottanut yhtyeen ilmaisua kuulijaystävällisempään suuntaan. Valitettavasti.

Paradoksaalisesti nousujohteisen duon seitsemäs studioalbumi El Camino ei pärjää edeltäjilleen juuri millään osa-alueella. Vaikka levyn parhaat hetket – jättihitti Lonely Boy, stairwaytoheavenmainen nostatus Little Black Submarines ja tyylikkään riffin varaan rakennettu Sister – groovaavat tarttuvasti, ei niistä yksikään yllä vanhemman The Black Keys -tuotannon huumaavuuteen.

Mollissa ulvovat kitarat ja laulaja Dan Auerbachin sielukas tavaramerkkiääni toimivat yhä tehokkaasti kimpassa, mutta kokonaisuus on tunkkainen ja ennalta arvattava. Kappaleet eivät jää mieleen, tai ne tuntuvat jo aiemmilta levyiltä tutuilta. Albumi ei ole edes neljääkymmentä minuuttia pitkä, mutta yhtäjaksoinen läpikuuntelu puuduttaa.

Danger Mousen hittivainu karhunpalvelee The Black Keysin autenttisuutta. El Camino kuulostaa varmistelussaan ennenkaikkea radiosoiton sekä suurien massojen kosiskelulta.

JOEL HAAPAMÄKI

The Black Keys:

El Camino

Nonesuch 2011