Kulttuuri
08.05.2014

Kansallinen ja kansainvälinen Esko

Teksti:
Aura Nikkilä
Kuvat:
Patrik Rastenberger

On helmikuinen sunnuntai, ja jonotan Taidehallin aulassa lippukassalle – kuten noin puolet helsinkiläisistä, tai siltä se tungoksessa ainakin tuntuu.  Valokuvaaja Esko Männikön Time Flies  -näyttelystä on muodostunut talven taidetapaus. Sanomalehtien kulttuurisivut täyttyvät Männikön haastatteluista ja näyttelyarvioista.  Siinä sivussa ne vahvistavat taiteilijamyyttiä pohjoisen itseoppineesta valokuvaajanerosta.

Pudasjärvellä vuonna 1959 syntynyt Esko Männikkö ampaisi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1995, kun hänet valittiin ensimmäisenä valokuvaajana Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Parhaiten Männikkö muistetaan Pohjois-Suomen yksinäisiä miehiä kuvanneesta sarjasta Naarashauki. Haastatteluissa valokuvataiteilija on sanonut ärsyyntyneensä iänikuiseen leimaansa erakkomiesten tunteiden tulkkina.

1990-luvulla Männikön teoksista puhuttiin yleensä dokumentaarisen valokuvauksen kontekstissa ja korostettiin aiheiden aitoutta ja kuvien uskottavuutta. Männikkö on itse kieltänyt kuviensa dokumentaarisuuden, ja hän sanoo etsivänsä ensisijaisesti kauneutta. Vuosien varrella Männikön aihemaailma on laajentunut henkilökuvista esimerkiksi autiotaloihin, eläimiin ja hautausmaiden patsaisiin.

Männikkö on 1990-luvun puolivälistä saakka ollut näkyvästi esillä myös ulkomailla. Suomen ulkopuolella hänen teoksiaan on usein esitelty pohjoismaisen eksotiikan ilmentyminä. Myös kotimaassa Männikön maailma pohjoisine peräkammarinmiehineen on muuttunut osaksi kansallista kertomusta, ja ”Eskosta” on tullut kaikkien tuttu.

Kuvien ja kehysten vuoropuhelua

Taidehallin näyttelyssä tekstiä on niukasti. Kuvat dominoivat. Seinään painetun esittelyn lisäksi tekstiä on vain näyttelysaleihin ripotelluissa teosluettelonipuissa.

Selitysten puuttuminen tuntuu virkistävältä, sillä viimeaikainen tendenssi on ollut selittää teokset taidepuheella puhki. Vähäinen tekstiaines kielii siitä, että Männikön maine on näyttelyn lähtöoletus: kaikkihan Eskon tuntevat. Tai sitten kyse on vankasta luottamuksesta kuvien kertovaan voimaan.

Näyttely avautuu katsojan edessä yhtenä valtavana installaationa. Männikön eri aikakausien ja sarjojen valokuvat roikkuvat Taidehallin seinillä sekaisin kuin ajatusvirtana.

Kuvanauhamainen ripustus on assosiatiivinen. Yhdestä kuvasta kulkeutuu toiseen jokin väri tai muoto, toisissa ihmiset ja patsaat ovat samankaltaisissa asennoissa. Veistossalin korkealla seinällä kohti kattoa kurottelee kuvarykelmä, jossa tajunnanvirran merkitys korostuu.

Ripustuksen runsaus vie ajatukset digitaaliseen kuvavirtaan, mutta parempi vertauskuva olisi ehkä filmirulla, jonka jokaisen ruudun aihe on tarkkaan mietitty.

Intensiteetti ei säily ihan jokaisella seinällä, mutta sinne tänne ripotellut täsmäiskut toimivat: muumioituneet kasvot tai eksoottisten kasvien varsien lailla ylöspäin sojottavat eläinten penikset herättävät katsojan shokeeraavuudellaan.

Männikölle teosten kehykset ovat yhtä tärkeitä kuin itse kuvat, ja ne käyvätkin usein vuoropuhelua keskenään. Valokuvan autiotalo saattaa materialisoitua kehysten värissä, hiiltymissä, kulumissa tai jopa niissä kasvavassa sammaleessa.

Männikkö on kertonut siirtyneensä kuviensa käsittelyssä täysin digiaikaan. Kehykset, jotka valokuvataiteilija tekee ja asentaa kokonaan itse, ovat kuitenkin säilyneet alusta asti samanlaisena käsityönä kuva-aiheiden vaihdellessa ja tekniikan muuttuessa.

Koko kansan Esko

Näyttelyä on tullut katsomaan muitakin kuin taidekonossäärejä: jonkun kädessä on Alepan muovipussi, ja useammalla kävijällä on toppatakki päällä, vaikka aulan piskuinen narikka olisi ilmainen.

Ihmiset keskustelevat vilkkaasti keskenään, myös tuntemattomien kanssa. Eräs vanha rouva alkaa rupatella kanssani ja kertoo olevansa entinen biologian opettaja. Eläkeläisrouva pitää erityisesti Männikön eläinaiheisista töistä, koska niissä kuvataan eläimiä eri tavalla kuin yleensä, yksityiskohtiin keskittyen.

Joku huomauttaa ystävälleen: ”Toi takka on ihan selvästi savuttanut sisään, tuosta nokijäljestä sen näkee.” Taide linkittyy arkisiin kokemuksiin.

Vaikka Männikkö pitää näyttelyitä milloin missäkin taidemaailman keskuksessa, hän asuu ja työskentelee edelleen puutalossa Oulussa. Valokuvaaja on pysynyt juurillaan, lähellä luontoa, eikä ole muuttunut kosmopoliitiksi diivaksi. Hän on samaan aikaan sekä kansallinen että kansainvälinen ylpeys.

Männikkömyyttiä rakentamassa

Valokuva on IN -kirjassaan suomalaisen valokuvan menestystarinaa kriittisesti tarkastelevan Juha Suonpään mukaan Esko Männiköstä on 1990-luvun puolivälistä saakka rakennettu mediassa ”männikkömyyttiä”. Se kertoo ulkomailla menestyneestä taiteilijasta, joka kuvaa jotain olennaista suomalaisuudesta. Suonpää kutsuu tätä hypepuheeksi.

Ei Männikkö silti median kritiikiltäkään ole säästynyt. Hänen kuviaan on syytetty konservatiivisuudesta, suomistereotypioiden toisintamisesta ja korostetusta maskuliinisuudesta. Allekirjoitan syytteet osittain, ja ehkäpä siksi Männikön taide ei ole minuun aikaisemmin juuri vedonnut.

Nyt kuitenkin vaikutun näyttelystä installaationa, jopa tapahtumana. Näen, kuinka se onnistuu puhuttelemaan erilaisia ihmisiä ja tuomaan heitä yhteen.

Time Flies  -näyttelyn voima muodostuu kuvien määrästä, niiden vyörystä. Katsojan kuuluukin hengästyä. Välillä katseeni turtuu, en oikeastaan enää näe mitään kuvien vilistessä silmieni edessä. Ehkä siksi alan etsiä katseellani yksittäisiä, itselleni merkityksellistyviä kuvia.

Ja yksittäisen kuvan löydänkin. Pysähdyn kuluneen marmoripatsaan kasvoja esittävän teoksen kohdalle. Vaikka kasvot suljettuine silmineen ovat aavemaiset, niissä on silti jotain inhimillistä, surullista mutta toiveikasta. Kehysten materiaali muistuttaa kuvan veistoksen halkeillutta pintaa.

Liikutun. Ehkä tästä kuvasta, ehkä kaikista näistä ihmisistä, kaikesta tästä. Antaudun männikkömyytin vietäväksi.

 

Esko Männikkö: Time Flies

16.5.–14.9.2014

Turun taidemuseo

Aurakatu 26

ti–pe 11–19, la–su 11–17