Kulttuuri
16.12.2013

Kappaleita kellarista

Päällisin puolin Sasha Perera on tyypillinen muovisen hipster-estetiikan uhri. Berliiniläislaulajattarella on turkoosi siilitukka ja omituinen taiteilijanimi, eikä hänen olemassaolostaan tiedä Pitchforkin lisäksi kukaan. Tumblr-sivulleen Perera postailee musiikin sijaan psykedeelisiä kuvia kävyistä ja kasvottomista ihmishahmoista.

Debyyttialbumi Everlast onnistuu kuitenkin kurkottamaan pintaa syvemmälle. Se vangitsee kuulijansa hetkeksi omituiseen maailmaan, jossa pieninkin rasahdus kaikuu kuin kylmänkosteassa maakellarissa. Perera lymyilee loukon kauimmaisessa nurkassa ja huokailee sanoja, joista on mahdotonta saada selvää. Hän kuulostaa Cat Powerin laiskasti artikuloivalta pikkusiskolta: yhtä aikaa uniselta ja vaaralliselta.

Everlast on kauttaaltaan lähes alastomaksi riisuttu. Lohduttoman kaiun lisäksi Pereran laulua säestää vain muutama instrumentti kerrallaan. Light Bulb nojaa tyhjyyden keskeltä aavemaisesti kohoavaan pianoon, Bongoloid puolestaan nimensä mukaisiin lyömäsoittimiin. Nigeriassa äänitetty, pelkistetyn heijaava Ebora kuulostaa ihmeellisen eläväiseltä vereslihaisen levyn muihin kappaleisiin verrattuna.

Ihanimmillaan Perera Elsewhere on kuin PJ Harvey, pelottavimmillaan kuin pahantahtoinen henkiolento. Everlast on merkillinen levy: se saa ikävöimään auringonvaloa, mutta jättää jälkeensä omituisen kaipuun takaisin kellariin. Tällaisten mielentilojen luojalta sopii odottaa vahvoja näyttöjä myös tulevaisuudessa.

Susanne Salmi

Perera Elsewhere – Everlast

Friends of Friends, 2013