Kulttuuri
10.09.2014

Kertojien kaupunki

Teksti:
Marissa Mehr
Kuvat:
Nikos Peikos

Budapest on tullut tunnetuksi kirjallisuuden kaupunkina. Nykyisin kirjakaupat katoavat turistiliikkeiden tieltä, eivätkä taiteilijat enää keksi ideoitaan kahviloissa. Kaikki perinteet eivät kuitenkaan ole kuolleet: unkarilaisessa nykykirjallisuudessa käsitellään menneisyyden traumoja vilkkaammin kuin missään muualla Euroopassa.

Unkarilaiset pitävät hyvää huolta kulttuuriperinnöstään. Sen näkee avaamalla kartan.

Valtava määrä katuja ja paikkoja on nimetty kirjailijoiden mukaan. Kansallisrunoilija Sándor Petõfi voittaa taiteilijoiden välisen kilpailun: hänen mukaansa on nimetty 15 eri sijaintia ympäri kaupungin. Hulppein näistä on Tonavan rannassa Pestin puolella pienellä Petõfin aukiolla oleva patsas.

Ennen Budapest oli boheemi kahviloiden keidas.

Wieniläinen kahvilakulttuuri omaksuttiin nopeasti, ja jo 1900-luvun alussa kaupunki oli täynnä mitä erikoisimmin sisustettuja ajanviettopaikkoja. Taiteilijat suorastaan asuivat kaupungilla ja saivat usein alennusta kantapaikoistaan, sillä oli yleisessä tiedossa, ettei heillä ollut omaisuutta nimeksikään.

Neuvostomiehityksen aikana kuppiloita suljettiin valtionvastaisen toiminnan ehkäisemiseksi. Vuoden 1989 järjestelmänmuutoksen jälkeen kahvilakulttuuri on jälleen vapautunut, mutta muuttuneena. Nykyisin kahviloita asuttavat turistit ja trenditietoiset nuoret.

Kirjallisuus on siirtynyt julkiseen tilaan.

Puistoissa puiden varjossa miehet lukevat pokkareita, kodittomat selailevat ovisyvennyksissä kovakantisiaan.

Minne ikinä kävelen, ihmiset ovat levittäytyneet ympäri Budapestiä kirjojensa kanssa. Kun puhun paikallisten kanssa, minulle selviää, että heillä kaikilla on oma lempikirjailija – ja se on aina unkarilainen.

Molemmin puolen jokea

Budapestillä on ollut vahva rooli unkarilaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta lähtien. Gyula Krúdy kuvasi viime vuosisadan alussa kaupunkia nostalgiseen sävyyn, kun taas Péter Esterházylta (s. 1950) ei heru sen puoleen kehuja kuin myötätuntoakaan.

Budapestin kesä on paksu ja tunkkainen. Asteita on 35, tuulta ei nimeksikään. Seison rannassa. Portaat vievät suoraan veteen. Tonava on siinä, se on leveä ja ruskea. Koen ymmärtäväni Esterházya, vaikka jotakin tunnelmasta jää puuttumaan. Ehkä hiljaisuus.

Laskeudun jokea kummaltakin puolelta reunustavia rappusia pitkin rantaan ja kastelen jalkojani virrassa. Vesi on lämmintä. Myöhemmin kuulen, että myös äärimmäisen likaista. Se ei kuitenkaan estä kaupungin lukuisia kodittomia peseytymästä Tonavassa.

Katoavat puodit

Unkarilaista kirjallisuutta suomennetaan jonkin verran. Englanniksi sitä käännetään melko paljon, mutta kirjoja ei myydä missään – ei ainakaan Budapestissä. Asiasta on turha kysyä, sillä kukaan ei tiedä siitä mitään.

Kaupungin tunnetuin ostoskatu Váci utca oli ennen täynnä kirjakauppoja, nyt monet niistä ovat lopettaneet. Etsiskely vie aikansa, mutta lopulta tärppää: pienellä Anker közin sivukadulla olevassa kaupassa on hyllyllinen unkarilaista proosaa ja runoutta – englanniksi.

Kysyn vinkkejä myyjältä. Atlantisz-kirjakaupan pitäjä ei juuri pidä englanniksi käännetyn László Krasznahorkain proosasta, sillä ”se on niin synkkää ja hidasta”. Sen sijaan hän suosittelee minulle Antal Szerbiä.

Szerb tuntuu olevan nuoren polven suosikkikirjailija. Tältä romaanituotantonsa ennen toista maailmansotaa kirjoittaneelta prosaistilta on suomennettu hänen ensimmäinen romaaninsa Pendragonin legenda (1934).

Seuraavana päivänä törmään Massoliti-nimiseen puotiin Nagy Diófa Utcalla. Kirjakaupan ja kahvilan yhdistelmästä löytyy sympaattinen sisäterassi ja näyttelytila. Tällä hetkellä esillä on suomalaisen graffititaiteilija Janne Siltasen näyttely.

Kirjakaupanpitäjä Judit innostuu, kun kyselen häneltä unkarilaisesta nykykirjallisuudesta. Hän haluaa, että opettelen kielen ja ryhdyn kääntäjäksi.

”Muutaman vuoden kuluttua voit suomentaa. Aloita vaikka Magda Szabósta!” hän rohkaisee.

Historian haavat

Paikalliset keskustelevat mielellään kirjallisuudesta mutteivät politiikasta. Tämä on hieman nurinkurista, sillä unkarilainen nykykirjallisuus on vahvasti yhteiskunnallista. Kuten Venäjällä ja muissa itäisen Euroopan maassa, myös Unkarissa kirjailija on usein yhteiskunnallinen vaikuttaja.

2000-luvun kirjallisuudessa käsitellään yllättävän paljon maan historiallisia kipupisteitä. Niitä Unkarilla riittää: on Trianonin rauhansopimus, toinen maailmansota, vuoden 1956 kansannousu sekä suuret järjestelmämuutokset.

Jos oikein haluaa rypeä, voi palata vaikka vuoden 1526 Móhacsin taisteluun ja turkkilaisvallan aikoihin. Kuten talousasiantuntija Attila Csernok huomauttaa vastasuomennetussa teoksessaan Katkennut silta: unkarilaisella riittää itkettävää.

Vilmos Csaplár tarkastelee Unkarin asemaa ja toimia toisen maailmansodan vuosina romaanissaan Hitlerin tytär. György Spiró sukeltaa keskelle toista suurta tabua, vuoden 1956 kansannousua, romaanissaan Kevätnäyttely. Tapahtumia tarkastellaan järjestelmän silmätikuksi joutuneen tehdasinsinöörin näkökulmasta.

Pohdin Spirón romaania ajaessani romaanihahmon jalanjäljissä raitiovaunulinjalla numero 6. Päähenkilö Gyula Fatráy hyppäsi vaunuun Margitin sillan kupeessa ja meni lääkärinsä vastaanoton kautta kahvilaan pohtimaan absurdiksi kääntynyttä elämäänsä. Minä jatkan matkaani ja vaihdan linjaan numero 2, jota kutsutaan näköalalinjaksi sen Tonavaa pitkin kulkevan reitin vuoksi.

Kenties sekä Spiró että Csaplár saivat innoituksensa tarkastellessaan maansa poliittista tilannetta. Molempien romaanit ilmestyivät 2010-luvun taitteessa – sopivasti sen jälkeen, kun äärioikeisto sai enemmistön maan hallitukseen vuonna 2007.

Onko unkarilaisilla kiire repiä haavojaan auki historian toistumisen pelossa?

Traumojen tahrimat muistot

Unkarin poliittinen tilanne on kiristänyt kulttuuri-ilmapiiriä niin maan sisä- kuin ulkopuolellakin. Äärioikeiston nousu on kasvattanut levottomuutta kansan keskuudessa. Se näkyy esimerkiksi rauhassa muhivan ja hiljalleen kasvavan rasismin muodossa.

Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia on verrattu vuosina 1920–1944 valtionhoitajana toimineeseen Miklós Horthyyn, joka johti maan sisäpolitiikkaa vahvasti oikealle. Nobelisti Imre Kertész puolestaan toteaa The Guardianin haastattelussa Unkarin taantuneen samaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen kuin

János Kádárin kommunistisen hallinnon aikana vuosina 1956–1988.

Kumpikaan rinnastus ei mairittele.

Nykyisen hallituksen ajamiin uudistuksiin kuuluu muun muassa paljon närää herättänyt koulujen oppikirjojen sisällön hallinta ylhäältä käsin. Tarkoitus on yhdenmukaistaa kansalaisten historianopetus – oikeiston halujen mukaisesti, totta kai.

Ei ihme, että kirjailijat ovat huolissaan.

Nykytilanteen katsotaan johtuvan siitä, ettei Unkari ole käsitellyt kansallisia traumojaan kunnolla. Ne on joko selitetty parhain päin tai vaiettu tabuina. Omaa kieltään puhuu parlamenttitalon lähettyvillä oleva muistomerkki. Se on pystytetty niille juutalaisille, jotka kuolivat saksalaisten käsissä toisen maailmansodan aikaan.

Muistomerkki vaikenee siitä, että Unkarin juutalaisia vainosivat etenkin unkarilaiset itse.

Samaa mieltä on Brasiliaan vuonna 1982 muuttanut talousasiantuntija Csernok. Hän näkee ongelmien nousseen juuri menneisyyden vääristelystä. Csernokin mukaan historiaa käsitellään silkkihansikkain, ja myytti kohtalon murjomasta kansakunnasta on johtanut muiden syyttelyyn ja marttyyrikäytökseen.

Jo runoilija György Faludy kuvasi omaelämäkerrallisessa romaanissaan Iloiset päiväni helvetissä (1962) päätöstään muuttaa pois Unkarista toisen maailmansodan kynnyksellä. Yksi syy oli unkarilaisten järjetön politiikka, jonka johdolla naapurimailta vallattiin takaisin entisiä unkarilaisalueita.

Unkarilaiset näkivät laajamittaiset toimenpiteet vapautuksena, paikalliset taas katsoivat joutuneensa ojasta allikkoon.

Toinen Nobel?

Unkarilaiset ovat aina olleet ylpeitä kirjallisuudestaan – mutta kun kirjallisuuden Nobel viimein saapui Unkariin vuonna 2002, se sai aikaan pettyneitä reaktioita. Palkinto meni väärään osoitteeseen: Imre Kertész kirjoittaa vääristä aiheista ja väärin painotuksin. Hänen 1975 ilmestynyt esikoisteoksensa

Kohtalottomuus johti sosiaaliseen lynkkaukseen ja viha-aaltoon.

Jo pitkään on huhuttu Nobelin menevän lähiaikoina jälleen Unkariin. Seuraavan unkarilaisen nobelistin on kuiskittu jo vuosia olevan Péter Nádas, jonka tuorein mammuttiromaani The Parallel Stories on ollut Keski-Euroopassa suuri menestys. Kirja on nostettu Nádasin pääteokseksi Muistelmien kirjan (1986) rinnalle.

Pieni kyselykierros todistaa, etteivät nuoret unkarilaiset itse veikkaa Nobelia kotimaahansa. Kun kysyn, kuka on seuraava unkarilainen nobelisti, laskeutuu vaivautunut hiljaisuus. Muutama mainitsee Nádasin, mutta muuten ihmiset vain kohauttavat olkiaan. Esterházy jakaa mielipiteitä: häntä joko ylistetään tai vähätellään.

Edellistä nobelistia ei vieläkään hehkuteta. Kun kysyn Kertészistä, suhtautuminen on viileän diplomaattinen. Hänen ansionsa tunnetaan, mutta hänen kirjoistaan ei juuri välitetä. Veikkaan syyksi häpeää.

Viimeisinä päivinä sataa. Ihmiset kirjojensa kanssa katoavat sisälle ja puistot tyhjenevät. Elokuussa paikalliset lähtevät Keski-Euroopan suurimmalle järvelle, Balatonille, lomailemaan. Sade ei hillitse hellettä. Se vain kastelee, muttei viilennä.

Matkalla lentokentälle päätän tulla uudelleen Budapestiin mahdollisimman pian. Kaksi viikkoa tässä kaupungissa ei riitä mihinkään. Ajattelen, että tämä kansa kirjallisuuksineen on Euroopan kiehtovinta ja kompleksisinta – siksi myös rikasta.