Kulttuuri
09.03.2010

Kirjat: Ilotytön iloton elämä

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Gummerrus 2010, 288s.

Elina Tiilikan esikoiskirja Punainen mekko on saanut paljon huomiota. Romaani on parikymppisen naisen päiväkirjamainen vuodatus elämästä prostituoituna ankeassa pikkukaupungissa. Kaunokirjallisena teoksena se keskustelee hämmentävän tiiviisti Anna Kontulan kohutun väitöskirjan kanssa, joka on sosiologinen tutkimus suomalaisesta seksityöstä. Vaikka Tiilikka ei mainitse tekstissään Kontulaa kertaakaan nimeltä, rivien välistä paistaa selvästi, että tämän Punainen eksodus (2008) on tarkkaan luettu. Punainen mekko on kuin Punainen eksodus kaunokirjallisena muunnelmana.

Tiilikan kirjan minäkertojana toimii Noora, huutavan yksinäinen 20-vuotias tyttö, joka suhtautuu ylimielisesti läheisiinsä, ei pidä melkein kenestäkään ja on täydellisen kykenemätön ottamaan kontaktia muihin. Lukion jälkeen Noora on lähinnä vain ajelehtinut päämäärättömästi elämässään. Opiskelu ja työ symboloivat hänelle yhteiskunnallisia pakkoja, joista hän haluaa olla ehdottoman vapaa, kuten kaikista sovinnaisuuksista ylipäätään. Prostituutiosta tulee Nooralle keino romantisoidun vapauden saavuttamiseksi. Viittaus Kontulan keskeiseen tutkimustulokseen, jonka mukaan naisia ajaa Suomessa seksityöhön pako matalapalkkatöistä, on Nooran henkilöhahmon kuvauksessa ilmeinen.

Kielellisesti tai älyllisesti Punainen mekko ei viettele. Kerronta on kliinisen naturalistista ja paikoin jopa inhorealistista, kaukana peruspornosta. Seksikohtauksia ja niiden jälkiseuraamuksia kuvatessaan Tiilikka suorastaan herkuttelee epämiellyttävien ja rumien yksityiskohtien runsaudella. Sekä intiimejä ruumiintoimintoja että kertojan päänsisäistä maailmaa lukija seuraa vaivaannuttavan läheltä, mutta minkäänlaista tirkistelyn nautintoa tästä ei suoda. Juoni kulkee kaavamaisesti panosta panoon kohti yhä syvenevää itseinhoa. Eritteiden esittelyn ja ahdistuksen kuvaamisen lisäksi teksti olisi kaivannut koukkuja. Nyt lukukokemus rakentuu yhtä tylsäksi kuin romaanissa kuvattu seksityöläisen arki.

Sekä seksin myyjien että ostajien "tavallisuutta" korostetaan Punaisessa mekossa moneen kertaan, ja Kontulan tavoin Tiilikka arkipäiväistää seksityötä vahvasti. Silti mitään prostituution puolustuspuhetta kaupallisen seksin kannattajille Tiilikka ei tarjoa. Kirjan sanoma, jota alleviivataan yllättävästi radikaalifeministi Andrea Dworkinia siteeraten, tuntuu olevan, että seksinmyynti tuhoaa naisen – vaikka se olisi kuinka omasta vapaasta tahdosta aloitettua.

Punaisen mekon Nooralle seksityö tuo mukanaan vääjäämättä kasvavan ongelmavyyhdin: rahariippuvuutta, masennusta ja äärimmäistä sosiaalista eristäytymistä. Kun Kontula halusi väitöskirjallaan palauttaa toimijuuden seksityöläisille itselleen ja romuttaa seksityötä koskevan uhrimyytin, jonka mukaan seksiä myyvä nainen on aina auttamatta jonkinlainen patriarkaatin uhri, vahvistaa Tiilikka fiktiollaan paradoksaalisesti tätä prostituoidun uhriroolia. Vaikka Noora toimii yksityisyrittäjän tavoin itsenäisesti ilman sutenöörejä, on hyvässä neuvotteluasemassa suhteessa valitsemiinsa asiakkaisiin ja tienaa työllään hyvin, hän on käsittämättömän avuton ja katkera kokien tulleensa jatkuvasti hyväksikäytetyksi. Mitä enemmän hän itselleen vakuuttelee olevansa aktiivinen ja omaehtoinen toimija, sitä varmemmin hän menettää elämänotettaan.

Romaanin loppua kohden Nooran passivoituminen syvenee lähes deterministisesti: "[O]lin eläin itse tehdyssä häkissäni enkä tiennyt miten päästä siitä pois. Vapaus oli aivan naamani edessä, lasin takana, mutten osannut tarttua siihen." Noora ei mitenkään kykene pelastamaan tilanteesta itseään, vaan tarvitsee auttajakseen äidin, joka tulee hakemaan tyttärensä kotiin.

Päiväkirjamainen tunnustuksellisuus Punaisessa mekossa tuo mieleen lähinnä tosi- tv:n ja sen julkisuushakuiset, mitä nöyryyttävimpään itsensä paljasteluun intoutuneet "tavikset". Vaikutelmaa vahvistaa kirjan takakansiteksti, jossa tarinan vakuutetaan perustuvan kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Omakohtaisuuden julkituominen on epäilemättä hyvä markkinointistrategia kustantamolta, sillä ilman tätä Punainen mekko olisi jäänyt ehkä täysin vaille mediahuomiota, kuten niin moni esikoiskirja.

Erilaisia ilotyttöjen muistelmia ja fiktiivisiä elämäkertoja on julkaistu ennenkin. Esimerkiksi Suomessa ilmestyi vuonna 1999 Veronica, joka kertoo prostituoituna, pornotähtenä ja s/m-yrittäjänä toimineen Nina Lehmusvyöryn elämästä. Sinänsä Punaisessa mekossa ei siis ole edes aiheensa puolesta mitään kovin uutta tai omaperäistä. Kirjan ilmestymisajankohta sattui vain olemaan otollinen tämäntyyppiselle romaanille, jatkaahan Punainen mekko osaltaan julkisuudessa viime aikoina kuumana käynyttä prostituutiokeskustelua. Tiilikalta tosin olisi toivonut hieman analyyttisempaa ja pohdiskelevampaa otetta aiheeseen, jolloin hänen esikoiskirjastaan olisi tullut huomattavasti kiinnostavampi kuin se nyt on. Henkilökohtainen on todellakin poliittista, myös kaunokirjallisuudessa.

TERHI TOPPALA