Kulttuuri
08.09.2010

Kirjat: ...ja muita kertomuksia

Augusten Burroughsin (s. 1965) kunnianhimoiseksi tavoitteeksi tuntuu muodostuneen koko maanpäällisen taivalluksensa kaunokirjalliseen muotoon saattaminen. Maagista ajattelua on jo kolmas suomennos tekijänsä muistelmansorttiseksi naamioitua fiktiota. Googlattu bibliografia paljastaa, että toinen mokoma odottaa vielä kääntämistään.

Hivenen laajaksi venähtäneen tarinanivaskan ydinlankana kulkee alkoholismista parantuneen, bestsellerlistoilla keikkuvan renttukirjailijan porvarillinen keski-ikäistyminen. Loppuaan kohti seestyvän teoksen novellintapaisissa rääväsuinen jutuniskijä kertaa kyllä niin merkillistä lapsuuttaan kuin villien poikamiesvuosiensa suhdeseikkailuja, mutta päätyy lopulta kuitenkin ylistämään vakituisen parisuhteen ja söötin ranskanbulldog-pennun kaltaisia iloja.

Burroughsin omaäänisen proosan keskiössä on kieron itsekeskeinen tapa tarkastella maailmaa. Halki teoksen yhtenäisenä hahmottuva minäkertoja uskoo vilpittömästi kykenevänsä vaikuttamaan ympäröivään maailmaan yksinomaan ajatustensa voimalla.

Sarasvuolaisesta liberalistimystiikasta Augusten Burroughsin erottaa kuitenkin itseivallinen kriittisyys. Terävimmillään Maagista ajattelua on kuin sekoitus Vladimir Kaminerin kulttuuriepistolaa ja Anthony Bourdainin ilkeää, törkeyksillä kuorrutettua newyorkilaisjargonia.

Ehdottomasti vetävintä tunnustuksellinen teksti on teoksen ensimmäisissä, fiktiivisen kirjailijaminän lapsuutta ruotivissa novelleissa. Lapsivinkkelissä korostuva kerronnan oveluus pilkkoo – kertojan häpeällisen henkilöhistorian kustannuksella – osiinsa amerikkalaisiksi verhottuja, mutta yleisemminkin länsimaiseen elämäntapaan pesiytyneitä kummallisuuksia.

Harmi kyllä tekstin imu ei riitä likimainkaan takakanteen asti. Gaymiehen sinkkuelämää ja sittemmin avoliiton auvoa paasaavissa tarinoissa henkilökohtainen roiskinta ei laajene täyttämään yhteiskunnallisia kehyksiään. Analyyttinen latistuu pinnalliseksi ja teoksen viimeinen kolmannes on jo päiväkirjamaisen tahmeaa luettavaa.

Burroughsin arkiseksi retosteluksi laantuvan itserakkaan lavertelun äärellä huomaa novellikokoelman loppumetreillä kysyvänsä aivan liian usein: entäs sitten?

Teksti: MIIKKA LAIHINEN