Kulttuuri
02.04.2009

Kirjat: Paluumatka vihollisten läpi

"Lukander makasi maassa vanki vierellään, ja mustaa metsämultaa tuprahteli hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan. Sitten repesi vanjan selkä. Mutta Lukanderiin ei kumma kyllä osunut."

Aiheesta riippumatta Kauko Röyhkän kirjallista tuotantoa leimaa yksi jatkuvasti läsnä oleva piirre: tarinan eteneminen kiistattomalla draivilla. Oli sitten kyse Avecin (2006) ikäkriisi-tajunnanvirrasta tai tuoreimman välähdyksestä sotaa, Röyhkän tarinat pakottavat lukemaan itsensä loppuun asti. Kesä Kannaksella kuvaa viisihenkisen kaukopartion paluuta tehtävältä takaisin omien puolelle, vuonna 1944. Tilannetta mutkistaa ryhmän johtajan tuntemattomasta syystä vangiksi ottaman nuoren venäläisen naissotilaan läsnäolo.
Sotakirjallisuuden perinteiden mukaisesti kirjan hahmot ovat toisistaan erottuvia tyyppejä, ehkä liiallisuuteenkin asti. On varasteleva Korsiala, hieman persoonattomaksi jäävä lapinpoika Kettula, sosiaalisesti arka, Amerikkaan muuttoa suunnitteleva Lukander, ja ryhmänjohtajaa monellakin tapaa ihaileva filosofianopiskelija Nyman. Kaikkien taustat ja motiivit tuodaan matkan varrella esiin takautumilla, erittäin hyvässä järjestyksessä. Samalla syntyy myös loistavan luonnollinen kuva siitä, millä tavoin miesten siviilipiirteet näkyvät sotaoloissa – ja päinvastoin.
Keskeisin hahmoista on kuitenkin partiota johtava Antti Kaskisuo, jonka suhdetta Pohjois-Suomesta Helsinkiin muuttaneeseen Elviin seurataan sotatarinan rinnalla. Kaskisuo on loistava sotilas, mutta myös huumeriippuvainen hirviö, joka kaataa naisia eikä kunnioita ketään, ei edes itseään. Hän on taustansa ja halujensa synnyttämä hirviö, jolle yhteiskunnalla on käyttöä – mutta ainoastaan sotaoloissa. Hän on myös hahmona juuri siksi äärettömän uskottava, sankari ja antisankari samoissa kuorissa.
Kaikkea tätä tukee Röyhkän upea kieli, jonka sävyt vaihtelevat kerrottavan kohteen mukaan – Lukanderin kohdalla kuvaus on lempeää, Elvin ymmärtäväistä, Kaskisuon vulgaaria. Vaikutus on toisaalta hyvin tehokas, toisaalta varsin etäännyttävä. Kesä Kannaksella ei siksi imaise täysin sisäänsä, vaan tapahtumia katselee selvästi ulkopuolelta. Tarinan käänteisiin sijoitetut yllätykset toimivat loistavasti, mutta hieman pitkitettyä loppua kohden uskottavuus jossain määrin kärsii. Yhteensattumia on hiukan liikaa.
Kauko Röyhkä on kirjoittanut parempiakin romaaneja. Tämä ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Kesä Kannaksella on laadukasta ja uskottavaa sotakirjallisuutta, joka jaksaa ongelmitta kiehtoa myös paljon tarinan henkilöitä nuorempaa sukupolvea olevaa lukijaa.
J. Tuomas Harviainen

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)