Kulttuuri
28.10.2010

Kirjat: Se tavallinen tarina?

Monoliittinen, pullava maskuliinisuus tuntuu pesineen suomalaisten keski-ikäisten mieskirjailijoiden aihekavalkadiin jotakuinkin pysyvästi. Naisten seksuaalisen vallan nurkkaan ahdistamat pikkupojat joutuvat näemmä alati todistelemaan, kuinka raastavaa onkaan elää ylihistoriallisen laumanjohtajuuden ja historiallisen metroseksuaalisuuden ristipaineessa.

Olli Jalosen Poikakirja auraa ilahduttavan tuoretta uraa hotakaislaisen myyttisen ukkoproosan kanoniseen hankeen. Varhaisteini-ikäisen vinkkelistä kerrotussa romaanissa keskeiseksi teemaksi kasvaa sukupuoliroolien painostavan deterministinen perintö. Sotienjälkeisen sekaannuksen psyykkinen jälkitila tarjoaa miehenmuottiin väkisinkasvamiselle ajankuvan mittasuhteet saavuttavan taustan.

1960-luvun suomalaista maaseutua tarkastellaan teoksessa sattuvasti Olliksi nimetyn minäkertojan kautta. Keskushahmon ajatuksenjuoksua luotaava naivistinen ilmaisu voi vaatia lukijaltaan tovin totuttelun, mutta kuvaa yhtä kaikki hämmästyttävän rikkaasti koulupojan suppeaa elinpiiriä. Jalonen on yhä edelleen kotimaisen nykyproosan sävykkäimpiä tarinaniskijöitä.

Olli-hahmo peilaa vaikutuksille altista poikaidentiteettiään aktiivisesti suhteessa vanhempiinsa, siskoihinsa ja ikätovereihinsa. Vaikuttavin auktoriteettiasema teoksessa lankeaa kuitenkin psykoottisen kansankynttilän harteille. Maskuliinisuus, väkivalta ja patrioottinen hurmos tiivistyvät rintamaraakissa opettajahahmossa vastenmieliseksi propagandaksi, jonka värikkäästä ideologiasta varhaisnuoruutensa 1990-luvun alussa elänyt kriitikkokin muistaa päässeensä osalliseksi.

Kansallisen ja maskuliinisen kytkös saa Jalosen oivaltavassa käsittelyssä humoristisen pakonomaisia piirteitä. Yhdessä teoksen intensiivisimmistä jaksoista hädin tuskin toiselle kymmenelle ehtinyt protagonisti suorittaa sukupuoltaan raivaamalla lepikon keskelle sittemmin vaimoehdokkaan mentävän ikioman tilan.

Poikakirja on kaikessa erinomaisuudessaan liiankin eheä kokonaisuus. Siinä, missä Jalosen edellinen romaani, mestarillinen 14 solmua Greenwichiin, sai viimeisen kipinänsä fiktion illuusion kyseenalaistavasta sivujuonteesta, päästää poika-Olli tarinansa turhan helpolla. Aukoton, upottava muisti tuntuu jotenkin falskilta, paikoin suorastaan epärehelliseltä kerrontaratkaisulta.

MIIKKA LAIHINEN?

Olli Jalonen:

Poikakirja

Otava 2010.