Kulttuuri
22.10.2009

Kirjat: Valmiita mielipiteitä kulttuurista

  • Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho, 2009 Otava, 285 s.

"Koko tieteellis-tekninen kulttuuri on valtaosin syntynyt läntisistä aineksista ja valloittanut koko maailman. Sen sijaan lännen eettinen ja uskonnollinen asema tunnustetaan hiljalleen ontoksi ja sitä hävetään."

Timo Vihavaisen Kanava-lehdessä julkaistujen esseiden pohjalta kirjoitettu Länsimaiden tuho esittelee lukuisien Oswald Spenglerin ja Samuel P. Huntingtonin kaltaisten kulttuurirappion ja -konfliktien teoreetikoiden ajatuksia, sekä niihin punottuina Vihavaisen omia näkemyksiä maailman menosta. Niin kauan kuin kirjoittaja pitäytyy esittelemässä aatehistoriaa ja teoriamalleja, työjälki on juuri sellaista laadukasta populaaritiedettä kuin historian professorilta voi odottaakin – vaikkakin hiukan hajanaista ja samoja asioita toistavaa.

Vihavaisen omat mielipiteet puolestaan muodostavat valtavan ongelmavyyhdin. Poliittista korrektiutta vastustaessaan hän on heilahtanut suoraan toiseen ääripäähän, katsoen oikeudekseen vapaasti haukkua muiden näkemysten edustajia. Maailmankuva on erittäin mustavalkoinen: Puhuessaan ilmeisen syvästi halveksimistaan feminismistä ja postmodernista tiedekäsityksestä, tai vaikkapa lävistyksistä tai häirinnästä, Vihavainen surutta tiivistää aiheensa vääristeleviin esimerkkeihin. Hän ei noudata samaa avointa lähestymistapaa jota samanaikaisesti vaatii muilta, koska ei selvästikään halua nähdä kohteissaan mitään myönteistä. Linja on tässä niin johdonmukainen ettei kyseessä voi olla pelkkä provokaatio. Vihavaiselle viimeiset 50 vuotta ovat olleet itsekkyyden korostumisen tuomaa rappeutumista, joka näkyy typerissä aatteissa. Ennen kaikki oli paremmin, vaikka ei silloinkaan hyvin.

Kirjan yhteydessä erityisen suurta huomiota saanutta maahanmuuttokritiikkiä on oikeastaan mukana varsin vähän, mutta islam (Vihavaiselle yhä "muhamettilaisuus") toistuvasti kuvataan barbariana, jota typerän hyväuskoinen monikulttuurisuus suojelee. Vihavainen toisaalta ihailee venäläisyyttä kuin hippi Intiaa, erityislaatuisen syvällisyyden kehtona. Hän ei kiistä ongelmia, mutta on valmis aina sopivissa kohdin sysäämään ne kokonaan suomalaisen paranoian ja Neuvostoliiton toiminnan piikkiin.

Koko teos on kuin katkeroituneen vanhuksen linjapuhe siitä, miten hän tietää totuuden jota ei ole haluttu kuunnella, ja toisten mielipiteet ovat vääriä. Vihavainen voi vierekkäisissä lauseissa haukkua muita kiusallisten asioiden ideologiaperusteisesta sivuuttamisesta ja tehdä sen saman itse. Hänen kanssaan on hyvin vaikeaa olla mistään samaa mieltä, edes silloin kun oikeasti on, koska kirjan ilmeisenä linjana on kirjoittajan omahyväisyys, eivät faktaperusteet – esitettiin niitä kuinka paljon tahansa. Monta aiheellista kysymystä kahlitusta kielestä kohtuuttomiin integraatio-odotuksiin nostetaan esiin, mutta samalla ne tukahdutetaan valmiilla mielipiteillä.

Länsimaiden tuho on mielenkiintoinen kirja, mutta kunnon puheenvuoroksi siitä ei ole, sillä se ei keskustele, vaan vain saarnaa keinoista välittämättä.

Teksti: J. Tuomas Harviainen