Kulttuuri
23.02.2021

”Kunnon liikkeitä eikä mitään tuhnua!” Näytteleminen vaatii mukavuusalueelta poistumista, ja tämän takia se tuntuu niin vaikealta

Teksti:
Jasmin Vahtera
Kuvat:
Teemu Perhiö
  • Akselina Sveholm tekemässä kaupparyöstöä. Näyttelijäntyön kurssilla heittäydytään erilaisiin rooleihin. Tilanne lavastettu.

Läsnäoloa, heittäytymistä, herkkyyttä – tätä kaikkea näytteleminen vaatii. Toimittaja testasi.

Ala-asteen joulujuhla koulun ruokasalissa. 

Esitämme parhaan ystäväni kanssa pienen näytelmän, jossa olemme hiiriä. 

Oikeastaan me emme näyttele, vaan leikimme. Meillä on hauskaa, mutta olemme samalla myös ylpeitä pienestä näytelmästämme.  

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin seison paksun mustan samettiverhon edessä. Olen paniikissa. 

Aion osallistua kurssille, jolla opitaan näyttelijäntyön perusteet.

”Tulkaa vaan salin puolelle.”

Verhot avataan.

Marssimme kuvitteellisen neliön sivuja ja yritämme antautua tunteiden vietäväksi. Yhdessä kulmassa on ilo, toisessa suru, kolmannessa viha, neljännessä rakkaus. 

Surun kohdalla yksi toisensa jälkeen käpertyy pieneksi mytyksi etsien surua sisältään. Samaan aikaan ilon kulmauksessa joku kuulostaa kuin lottovoittajalta.

Tuntuu siltä kuin minut olisi laitettu esittämään pääroolia näytelmässä, josta en tiedä mitään. Omasta elämästä ammennettuihin tunteisiin voi tempautua päänsä sisällä, mutta kuinka näyttää tuo tuonne ulos?
 

Näyttelijäntyötä on kutsuttu sairaaksi ammatiksi. 

Pitäisi esimerkiksi osata purskahtaa itkuun, huutaa raivon vallassa ja sen jälkeen rakastaa palavasti. 

”Tuleeko näyttelijästä väistämättä ajan myötä aidosti teennäinen ihminen? Tunteiden suurkuluttaja, jonka elämän jokainen hetki on draamaa”, pohtii näyttelijä Antti Launonen Pamela Tolan teoksessa Miksi näyttelen?.

Erilaiset tunteet ovat arkielämämme perusta, mutta niiden näytteleminen on haastavaa. Tunteen kokemukseen pitäisi päästä henkisellä tasolla niin syvälle, että se purkautuisi itsestään fyysiseksi toiminnaksi. 

Pitäisi osata päästää irti.

Mutta se tuntuu siltä, kuin yrittäisi avata takalukittua ovea ilman oikeanlaista avainta. Postiluukusta voin nähdä vain vilauksen eteisestä.

Vaikka itsellä olisi ajatus siitä, miten missäkin tilanteessa voisi tai haluaisi toimia, jokin selittämätön voima ylläpitää suodatinta omille tekemisille ja sanomisille.

Tunteiden näyttelemisen vaikeus voi liittyä muun muassa kulttuuriin, arvelee Alina Kilpinen. Hän on vetänyt Näyttelijäntyön perusteet -kurssia Turun ylioppilasteatterilla vuodesta 2016 alkaen.

Moni suomalainen ei välttämättä mielellään elä tunteitaan julkisesti – en itsekään. Olen herkkä, mutta muiden ihmisten seurassa huomaan tarkkailevani itseäni. Elokuvan koskettavan loppukohtauksen aikana itkun on helpompi antaa tulla, kun katselee yksin.

Kilpisen mukaan moni pelkää vähintään alitajuisesti haavoittuvuutta.

”Tunteiden näyttämisessä on aina se vaara, että muut näkevät omat heikkoudet.”

Tunteet ja niiden esille tuominen ovat kuitenkin näyttelijäntyön keskeinen rajapinta.

Kun näyttelijää pyydetään esimerkiksi esittämään surullista, on uskallettava löytää tunne omasta itsestään. Tunnetta ei voi liimata päälle, vaan se pitää löytää kokemusten kautta.

”Ihminen kehittyy näyttelijänä, kun alkaa uskaltaa näyttää tunteitaan. Sitä näytteleminen vaatii. On uskallettava näyttää, kuka itse on”, Kilpinen sanoo.

Venäläinen näyttelijä, ohjaaja ja pedagogi Konstantin Stanislavski (1863–1938) kirjoitti emotionaalisesta muistista. Stanislavski kehitti harppauksittain alan pedagogiikkaa ja hänen teoksensa Näyttelijän työ (1989, suom. Kristiina Repo) on yksi alan klassikoista.

Stanislavski opetti, että emotionaalisen muistin avulla ihminen voi kokea uudelleen aiemmin koettuja tuntemuksia. Sen avulla voi palauttaa mieleensä esimerkiksi jonkin surun ja elää sen uudelleen näyttämöllä, saada siitä voimaan roolihahmon tunteisiin.

Näyttelijäntyössä kaikki lähteekin ihmisestä itsestään. Vain aito eläytyminen mahdollistaa tunteiden välittymisen yleisöön asti. Näyttelijän täytyy olla herkkä ja herkistynyt erilaisille tunnetiloille ja fiiliksille, jotta voi löytää ne itsestään ja muista.

”Kunnon liikkeitä eikä mitään tuhnua!

Liikeilmaisun lämmittelyharjoituksessa vieritämme liikettä piirissä. Avain kuin viskoisimme isoa jumppapalloa aivan liian suurella voimalla edes takaisin mahdollisimman nopeasti.

”Liioitelkaa, tehkää mieluummin isosti ja yli kuin varovasti”, Kilpinen ohjeistaa.

Ja vasemmalle. Boing! Suunta vaihtuu.
 


 

Näyttelijäntyö perustuu fyysisyydelle. Keholla voi ilmaista uskomattoman paljon.

Katsoja jaksaa seurata yllättävän pitkään näyttelijän tekemää fyysistä liikettä; se säilyttää tietynlaisen jännitteen. Opimme tämän näytellessämme kohtauksia, joissa ei ole lainkaan dialogia.

Mahtipontisen melankolinen viulumusiikki lähtee soimaan. Seisomme parin kanssa vastakkain. Alamme liikehtiä musiikin mukana haluamallamme tavalla, niin että toinen johtaa liikettä ja toinen yrittää toistaa liikkeet kuin peili. Katse on pidettävä toisen silmissä. Tunnelma on mystinen. Hetki on tilaa suurempi. Myös pari näyttäytyy uudessa valossa. Ikään kuin näkisi toisen paljon pintaa syvemmältä.

Näytteleminen on olemista hetkessä. Kontaktipeliä muiden ihmisten kanssa. Se vaatii herkkyyttä peilata toisten tunnetiloja, tekemisiä, sanomisia ja olemista, ja kykyä vastata näihin havaintoihin elein, liikkein ja sanoin. Hetkellinenkin herpaantuminen maksaa herkästi kaiken.

Seisomme kylki kyljessä tiiviissä piirissä silmät kiinni. Tehtävänä on luetella numeroita vuorotellen järjestyksessä yhdestä eteenpäin. Kuka tahansa saa sanoa seuraavan luvun. Laskeminen palaa alkuun aina, kun kaksi ihmistä sanoo seuraavan luvun samaan aikaan.

Pian jokin selittämätön rytmi alkaa löytyä. Ryhmä pääsee sisään itseensä, kuuntelee itseään, alkaa toimia yhdessä.

Lopulta saavutamme numeron kolmekymmentä.

Stanislavski puhuu luovasta luonnosta eli näyttelijän kokonaisvaltaisesta luovasta prosessista. ”Minä olen” -tilalla hän viittaa tähän täydellisen läsnäolon tilaan. Silloin näyttelijän luova luonto ja alitajunta alkavat työskennellä yhdessä. Vapautuminen kaikista häiritsevistä tekijöistä ja täydellinen keskittyminen luomistyöhön synnyttävät luovan tilan.

Luovan tilan saavuttamisen taustalla on toimiva ryhmä.

Kilpinen itse painottaa ohjaajana ryhmäytymistä.

”Se on avain hyviin juttuihin. Ryhmähenki, avoimuus, kannustaminen ja keskustelu ovat tosi tärkeitä. Kun esimerkiksi kokeneemmat tsemppaavat muita, niin muutkin nousevat seuraavalle tasolle.”

Teatteria tehdessä huomaan, että ihmisiin voi tutustua myös keskittymällä heidän persoonaansa ja luonteenpiirteisiinsä. Siis itse ihmisiin. Ei siihen, millaista työtä kukin tekee tai mitä on elämässään saavuttanut.

Tuntuu oudosti siltä, että näemme toisistamme kurssilla ehkä enemmän kuin olemme nähneet pitkäaikaisistakaan ystävistämme.

Vaikka ryhmän dynamiikka olisi erinomainen, erilaiset häpeän ja epämukavuuden tunteet liittyvät näyttelemiseen.

Kilpinen uskoo, että nämä tunteet liittyvät enemmän tai vähemmän ihmisen perustaviin pyrkimyksiin. Ajatukseen siitä, että pitäisi olla täydellinen ja osata kaikki heti.

”Eihän kukaan aikuinen sano pyöräilemään opettelevalle lapselle, että nyt mokasit kun kaaduit, vaan kaikki kannustavat, että sitten vaan uudestaan.”

Myös näyttelijäntyön kursseilla yritetään luoda ilmapiiri, jossa ei ole vakavaa näyttää hölmöltä. Epämukavuuden tunteita on kuitenkin opittava sietämään, sillä ne luovat pohjan onnistumisille.

Parhaassa tapauksessa epämukavuusalueesta tulee mukavuusalue, jotain, minne alkaa tietoisesti kaivata yhä uudelleen.

”Jollain tavalla se epämukavuus kuuluu siihen, että voi oppia jotain uutta.”

Tuuli ujeltaa. Lokit lentelevät taivaalla ja aallot tyrskähtelevät rantakallioihin. Yhtäkkiä yltyy myrsky. Tuivertaa yhä kovemmin ja salamat iskevät taivaalta. Istumme lattialla silmät kiinni ja maalaamme saaristoäänimaisemaa.
 


Tunnin aluksi ja lopuksi keräännytään piiriin juttelemaan tunnelmista ja fiiliksistä.Tilanne lavastettu.
 

Stanislavski kirjoittaa, ettei näyttämöllä ole aitoja tositarinoita eikä todellista elämää; sinne vaaditaan taiteellisia kuvitelmia.

Hän nimittää näytelmää ja roolihahmoja annetuiksi olosuhteiksi. Ne ovat se maaginen kehys, jonka avulla näyttelijä siirtyy todellisuudesta mielikuvitukseen.

Tässä siirtymässä voi auttaa pienikin esine.

Asetan baskerin päähäni. Astelen lavalle ja istahdan sen keskellä sijaitsevalle tuolille haastateltavaksi. Olen ranskalainen kuvataitelija Marcel.

Ihmiset, jotka eivät ymmärrä taidetta, ovat mielestäni tyhjiä. Taiteessa on kaikki, olemassaolomme ydin, Pariisin säkenöivät kadut ja rauhallisesti kaupungin hohteen keskellä virtaava Seine. Haluanko lapsia? No en todellakaan, minulla on aikaa vain taiteelle. Ilman sitä ei ole mitään.

Pamela Tolan haastattelemista näyttelijöistä moni kokee vapauttavaksi sen, että roolissa saa kuvitella olevansa joku aivan muu.

”Näytteleminen antaa mahdollisuuden tutustua siihen, mitä mulle voisi kuulua, jos olisin valinnut toisin”, Pete Lattu kertoo Tolan kirjassa.

Piirin keskellä oleva henkilö ampuu jonkun toisen. Uhri kyykistyy ja hänen vieressä olevat henkilöt alkavat taistella elämästä ja kuolemasta. He tulittavat toisiaan erilaisilla aseilla, joiden rajana on vain mielikuvitus. Kranaatit, kivenlohkareet, tulipallot ja kissat lentelevät vimmatusti edes takaisin. Paremman aseen keksinyt voittaa ja häviäjä lähetetään piirin keskelle.
 

Miksi näyttelen? Siksi, että joku hullu suostuu maksamaan minulle leikkimisestä palkkaa. Minä leikin päivät pitkät. Mutta tosissani.”

Niin näyttelijä Antti Launonen kertoo Tolan kirjassa.

Aikuisten maailmasta unohtuu usein tärkeä seikka, joka löytyy näyttelijäntyön ytimestä: leikki. Sen tärkeys ihmisen hyvinvoinnissa ei rajoitu lapsuuteen.

Leikki rentouttaa, lievittää stressiä ja luo hyvää mieltä. Se tuo ihmisiä yhteen. Sen avulla voi tuntea olevansa enemmän elossa.

Kurssilla muistan, kuinka hienoa leikkiminen on. Muistan, kuinka hulvatonta on nauraa aivan älyttömille jutuille ja kehittää niistä aina vain pahempia.

Näytteleminen on yhdessä koettua aikuisten leikkiä.
 


Simo Salakavala, Mirja Isoremmi, Akselina Sveholm ja Tatu Tienonen kiittävät huomiostanne taiteilijanimiään kohtaan.
 

Lue lisää

Turun ylioppilasteatterin jatko perinteisissä tiloissa voi olla uhattuna: kiinnostuneita vuokralaisia ”jonoksi asti” 

Turun ylioppilasteatterin jatko nykyisissä tiloissaan Läntisella Rantakadulla voi olla uhattuna. (4/2020)

Eeva Putro ajatteli, että ura oli siinä, kun hän näki käsikirjoittamansa Toven ensi kertaa – nyt elokuva on Suomen Oscar-ehdokas

Tove-elokuvan käsikirjoittajalle Eeva Putrolle työn tekeminen on yksi elämän suurimmista rakkauksista. (6/2020)

Naisnäyttelijät eivät kelpaa – tuhansien eurojen tappiot Turun ylioppilasteatterille Beckett-jupakassa

Kirjailija Samuel Beckettin (1906–1989) perikunta ei hyväksy Godota odottaessa -teokseen naisnäyttelijöitä. Viime hetkellä esityskieltoon joutuneesta näytelmästä koituu Turun ylioppilasteatterille vähintään 6 000 euron tappio. (1/2018)