Kulttuuri
11.11.2010

Kuolema juhlii taidemuseossa

  • La Calavera Catrina on alunperin meksikolaistaiteilija José Guadalupe Posadan taidonnäyte humoristisesta kuolemasta vuodelta 1913. Kuvassa Wäinö Aaltosen museon versio Kuolleiden päivänä.

Wäinö Aaltosen museon näyttely herättää henkiin monitulkintaisen ja ironisen kuoleman.

Ihmismassa Wäinö Aaltosen museon ulkopuolella ulottuu kadulle asti. Oven pielessä vieraita vastaanottaa luurankonaiseksi pukeutunut kuolema, La Catrina. On alkamassa meksikolainen kuolleiden päivän juhla, Día de los muertos.

Kuolleiden päivän juhlassa sekoittuvat kristittyjen espanjalaisten ja meksikolaisten alkuperäiskansojen perinteet. Juhlaan kuuluu hautojen kukittaminen, ruoan tarjoaminen kuolleille ja "henkien leivän" valmistaminen.

Juhlan vietto on osa Wäinö Aaltosen museon Kuolema ja sen monet kasvot -näyttelyä, joka esittelee eri tekniikoilla ja eri aikakausina toteutettuja teoksia kuolemankulttuurin tematiikan ympäriltä.

Sisällä museossa suuren pöydän ympärille on kerääntynyt kaikenikäisiä vieraita maalaamaan pieniä, taikataikinasta tehtyjä pääkalloja. Kuolleiden päivän juhlassa sokeripääkalloja asetetaan alttarille kuolleiden muistoksi ja annetaan ystäville lahjaksi.

Osa vieraista kiertää museon näyttelysaleissa. Taiteilijaluettelossa löytyy useita suomalaisen taidehistorian kärkinimiä, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Magnus Enckell. Nuoremman polven taiteilijoita edustavat muun muassa Hans-Christian Berg ja Heta Kuchka.

Tunnelma museossa on kevyt ja iloinen. Ei aivan niin kuin kuoleman juhlassa odottaisi.

Kuolema ja sen monet kasvot -näyttely käy läpi kuoleman monia muotoja. Esiin nousee myös aiheen ironinen ja iloinen käsittely. Kuolema ei juhli vain meksikolaisessa perinteessä, vaan myös suomalaisessa kuvataiteessa.

"Suomalaisessa taiteessa kuoleman käsittely on verrattain pohtivampaa ja tutkivampaa, vaikka populaarikulttuurin ilmiöitä hyödynnetään samalla tavalla kuinmuuallakin", näyttelyn kuraattori, intendentti Joanna Kurth kertoo.

Näyttelyn tarkoitus ei ole keskittyä suremiseen, vaan se pyrkii avaamaan toisenlaisen mahdollisuuden teeman tarkastelulle. "On hyvä nostaa esiin jotain, mikä on tuntemattomampaa", Kurth kertoo näyttelyn teeman käsittelystä.

Pääkalloja löytyy alttarin ja askartelupöytien sokeripääkallojen lisäksi kokonaan kalloille pyhitetystä huoneesta.

Vanha vanitas on kuitenkin saanut väistyä populaarikuvaston tieltä, sillä luurankojen ja kallojen kuvia löytyy nykyään arkipäiväisistä asioista kuten huiveista, kengistä ja pinsseistä. Pääkallojen merkitys on muuttunut.

Kuoleman kevyempi käsittely ei ole kuitenkaan pelkästään postmodernin kulttuurimaailman ilmiö. Samanlaista tematiikkaa löytyy myös vanhemmasta suomalaisesta taiteesta. "Esimerkiksi Simbergin ja Enckellin kuolema on empaattinen ja inhimillinen", Joanna Kurth kertoo.

Varsinainen kuoleman karnevalisointi kuuluu Kurthin mukaan kuitenkin vasta uudempaan taiteeseen.

Iloisempi ote kuolemaa ympäröivään tematiikkaan tuleekin esille esimerkiksi Hans-Christian Bergin teoksessa Kallot I-IX (2010), jonka edessä moni museovieras pysähtyy naureskelemaan.

Poikkeavalla tavalla toteutettu taide onkin tietyllä tapaa vastareaktio perinteiseen kuolemasynkistelyyn.

"Kuoleman kulttuuriin liittyy pitkät asenteet ja se on nähty tabuna, sillä sitä ei kohdata arkipäivässä. Ironinen käsittely on tämän korjausliikettä ja vastaliikettä", Kurth sanoo.

"This is not the end of life, but transition", Meksikon suurlähettiläs Agustín Gutiérez-Canet toteaa Kuolleiden päivän juhlan avauspuheessaan. Tähän viittaa myös näyttelyn Pauno Pohjolaisen teos Eikä kuolemaa ole enää oleva (1995).

Kuoleman juhla osoittaa jotain, mikä näkyy myös näyttelyn teoksissa. Kuoleman teema ei ole enää kielletty ja pelottava tabu.

Kuolema kohtaa kaikkia.

Jopa kauniita ja rikkaita, muistuttaa José Guadalupe Posadan humoristinen La Calavera Catrina -teos vuodelta 1913.

Teksti: ENNISOFIA SALMELA

Kuvat: LAURI HANNUS

Kuolema ja sen monet kasvot

Wäinö Aaltosen museossa 22.10.2010-23.03.2011