Kulttuuri
18.09.2013

Kuolemisen kaaoksen kontrolli

Äiti kirjoittaa kuolemansa aattona kirjeen pienelle pojalleen. Viimeisten sanojen sanominen on vaikeaa, ja pian kirjeitä pojan elämän ohjenuoraksi syntyy myös pojan tuleville huoltajille, naapureille, pojan tulevalle opettajalle ja tulevalle vaimolle.

Maija Muinonen vangitsee esikoisromaanissaan täydellisesti kuolevan ihmisen epätoivon. Lopputulemana on kiehtova kertomus elämästä ja kuolemasta, päättymisestä ja päättymättömyydestä. Miten osallistua aikaan, jolloin ei enää itseä ole?

Yritys taata lapsen onnellisuus haudan takaa riistäytyy sarjaksi vaatimuksia, jossa alkuun hyväntahtoiset ohjeet muuttuvat ohjailuksi. Äiti kuvittelee kirjeissään poikansa ystävät, koulumenestyksen, ensimmäisen kesätyön, matkustelut ja avioliiton, myös tulevat lapsenlapsensa. Kaikki täytyy kirjoittaa valmiiksi, jopa pojan kortti lomamatkaltaan ottovanhemmille.

Muinosen kieli on omaperäistä ja herkkää kuin silkistä nyplättyä pitsiliina. Teoksen vahvassa tunnelmassa hehkuvat kaikki elämän värit. Kirjeet kätkevät hienovaraisesti sisäänsä äidin viimeisen teon järjestelmällisyyden liukumisen sekasorroksi.

"--alas ne leijailisivat sekaisin mustat ja valkoiset paperit kaikki mikä lopullisesti päättyy // päättyy aina keskeytykseen --." Elämä on arvaamatonta: se jää kesken, vaikka sitä kuinka yrittäisi rakentaa valmiiksi 40 gramman paperille. Muinonen onnistuu tavoittamaan esikoisteoksessaan jotain olennaista.

Noora Lehtimäki

Maija Muinonen: Mustat paperit.

Teos 2013. s.167