Kulttuuri
12.02.2009

Kuvat kertovat

Göteborgissa Pohjoismaiden kaksi merkittävintä elokuvapalkintoa parhaasta elokuvasta ja kuvauksesta napannut Muukalainen on kuvalliselta kerronnaltaan tinkimätön elokuva, mikä on harvinaista herkkua etenkin kotimaisissa tuotannoissa. Kuvista ja niiden tekemisestä saivat kertoa elokuvan ohjaaja J-P Valkeapää ja kuvaaja Tuomo Hutri.

Kotimaisia nykyelokuvia katsoessa tuntuu usein siltä, että kuville ei anneta niiden ansaitsemaa arvoa. Elokuvat näyttävät usein toistensa kaltaisilta ja kuvallista köyhyyttä perustellaan lähes poikkeuksetta taloudellisilla tekijöillä. Harvemmin syytä on etsitty omasta suunnasta.

J-P Valkeapään ohjaama ja Tuomo Hutrin kuvaama Muukalainen kuitenkin todistaa, että suomalaisella budjetilla on mahdollista tehdä esteettisesti näyttävää elokuvaa.
"Näen elokuvan kuvina mielessäni. Minulla on yleensä jo melko tarkka näkemys elokuvan kerronnasta, tyylistä, väristä ja valosta jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Käsikirjoitus on itsessään jo melkein kuvien auki kirjoittamista", Valkeapää sanoo.
Suhtautumisessa kuvalliseen kerrontaan on Valkeapään mielestä jo lähtökohtaisia eroja.
"Jotkut lähtevät rakentamaan elokuvaa tekstin suunnasta, eikä kuva edes kiinnosta heitä. He valitsevat kuvaajan, joka toteuttaa asian heidän puolestaan. Toiset taas eivät osaa havainnollistaa haluamaansa. Silloin täytyy miettiä, mikä on kyseessä olevan elokuvan visuaalinen luonne ja kuinka se on toteutettavissa kaikkein yksinkertaisimmin keinoin."
Hutri on asiasta samaa mieltä.
"Elokuvaa tehtäessä on usein kiire. Aikaa kuluu jo pelkästään esineiden ja kaluston siirtelyyn kuvien välillä, mikä jättää kuvien sisällölliseen säätämiseen ja visuaalisiin kokeiluihin vain rajallisesti aikaa. Resurssien puute näkyy Suomessa ennen kaikkea kuvauspäivien määrässä."
"Palkoista on jouduttu tinkimään ja tunteja venyttämään, mikä ei luonnollisestikaan ole pysyvä ratkaisu tilanteeseen," toteaa Valkeapää.
Hutrin mielestä rahan ja laadun suhde ei ole suorassa yhteydessä toisiinsa.
"Hyvät ideat ratkaisevat enemmän kuin raha. Työryhmä sitoutui elokuvan tekemiseen, koska lopputulokseen uskottiin."
Hutri osallistui Muukalaisen kuvasuunnitteluun jo varhaisessa vaiheessa, joten hänen mukaansa on vaikea sanoa, missä kohtaa ohjaajan näkemys vaihtuu kuvaajan näkemykseksi.
"Elokuva on muutenkin kollektiivinen taidemuoto, jossa jokaisen panoksella on vaikutusta lopputulokseen."
Kuvaaja toteaa, että Valkeapää kiinnittää kuviin enemmän huomiota kuin useimmat ohjaajat, joiden kanssa hän on aiemmin työskennellyt.
"Kaikki eivät ole yhtä kiinnostuneita kuvasta ja valaistuksesta. J-P:n tausta on graafisessa suunnittelussa, sarjakuvissa, piirtämisessä ja maalaamisessa, joten on luonnollista, että hän ajattelee tarinaa kuvien kautta tavallista enemmän."
"Yritän konkretisoida visioni niin tarkkaan kuin mahdollista. Se vaatii loputonta työtä ja detaljeihin paneutumista, jolloin esimerkiksi värimaailmaan etsitään visuaalisia referenssejä kuvista, maalauksista ja elokuvista", Valkeapää jatkaa.
Hänen mielestään joissakin arvosteluissa elokuvan kuvien luomiseen liittyvää prosessia ei ole ymmärretty oikein eikä siitä ja sen eri osa-alueista tiedetä riittävästi.
"Kaikki kunnia Tuomolle, sillä hän on ammattitaitoinen ja hieno kuvaaja, joka auttaa toteuttamaan ohjaajan visiota, mutta elokuvan kuvat ovat ohjaajan kuvia."
Hutri allekirjoittaa ohjaajan lausunnon.
"Ohjaaja on yleensä se, joka valitsee elokuvan tarinan ja vastaa viimeisistä päätöksistä. Kuvaaja toimii apuna ja keskustelukumppanina, joka yrittää ymmärtää ohjaajan intentiot mahdollisimman hyvin."

Elokuvantekijöiden saamasta arvostuksesta Hutri hämmästelee, että kuvaajan, lavastajan ja puvustajan töihin kiinnitetään paljon enemmän huomiota epookkielokuvissa kuin nykyaikaan sijoittuvissa tarinoissa, joissa työ saattaa olla haastavampaa.
"Parhaimmillaan puvut ja lavastukset ovat niin orgaaninen osa kokonaisuutta, että niihin ei kiinnitä mitään huomiota. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että lavastajat ja puvustajat eivät saa osakseen ansaitsemaansa huomiota", Valkeapää toteaa.
Sen sijaan omille esikuville on helppo antaa arvoa. Yksittäisinä esimerkkeinä elokuvantekijöistä, jotka ovat onnistuneet kuvallisessa kerronnassa erityisen hyvin, Valkeapää mainitsee Stanley Kubrickin ja Robert Altmanin. Viimeksi mainitussa Valkeapää ihailee ennen kaikkea ohjaajan tapaa kuvata ihmistä suhteessa ympäristöönsä ja zoomin käyttöä psykologisen kerronnan välineenä.
Hutri puolestaan antaa arvoa eleganttiudelle, jolla monimutkainen työ saadaan näyttämään helpolta. Tähän kauneuteen ovat hänen mukaansa yltäneet Sergio Leonen kuvaajana toiminut Tonino Delli Colli, Bernardo Bertoluccin elokuvien kuvaaja Vittorio Storaro ja Coenin veljesten elokuvissa kuvaajana toiminut Roger Deakins.
Mitä elokuvahistorian alkuvaiheisiin tulee, Valkeapää toteaa, että elokuviin ei ole välttämättä tullut mykkäelokuvien kauden jälkeen kuvallisesti mitään kovin uutta.
"Esimerkiksi F.W. Murnaun elokuva Viimeinen mies pitää sisällään lähes kaikki elokuvan nykyisen visuaalisen kieliopin elementit, kuten kamera-ajot ja subjektiivisen kuvakerronnan keinot. Teknologiassa on tietenkin tapahtunut kehitystä ja kamerat on saatu vapautettua elokuvanteon tekniikkaan liittyvistä rajoitteista. Olisi tietenkin kiinnostavaa tietää, minkälaiseksi elokuva olisi kehittynyt kuvailmaisultaan, jos ääntä ei olisi keksitty vielä 1920-luvulla."
Teksti:Toni Puurtinen
Kuva: Filmikamari

Turun ylioppilaslehti 3/09 (13.3.)