Kulttuuri
09.04.2014

Lahtaamista labyrinteissa

Synkkä ja ultrahaastava toimintaroolipeli Dark Souls oli omissa kirjoissani edellisen konsolisukupolven todellinen mestariteos: kompromissiton sadan tunnin koettelemus, jonka läpäistyään olo oli kuin olympiavoittajalla. Pelin ainoa vika oli, että sen jäljiltä kesti pitkään, ennen kuin mikään muu peli tuntui yhtään miltään.

Jatko-osan piti ennakkotietojen mukaan tarjota hieman vieraanvaraisempi sisäänpääsy kirottujen kuolleiden valtakuntaan, mutta se näkyy korkeintaan pieninä selvennyksinä. Vaikeustasolla karsitaan pikavisiitille tulleet jälleen heti alkupuolella. Urakka alkaa näyttää vähemmän epätoivoiselta vasta kymmenien tuntien opettelun jälkeen.

Taistelutyylinsä saa kehittää vapaasti, mutta pyhä kolminaisuus pysyy aina samana: kärsivällisyys, tarkkaavaisuus, ajoitus. Kun tämä paketti pysyy kasassa, viholliset kyllä kaatuvat. Kun yksikin kolmesta pettää, kuolee yleensä välittömästi. Yhdistelmä koukuttaa pirullisella tavallaan jatkamaan. Vaikka haasteet tuntuvat usein poskettomilta, niin sisimmässään tietää kaiken olevan mahdollista, kunhan vain onnistuu täydellisesti.

Labyrinttimäisesti avautuvassa maailmassa kaiken saa ratkaista ja löytää itse. Peli ei jakele ohjeita etenemissuunnista. Sen sijaan muut pelaajat voivat jättää opastavia viestejä pelimaailmaan. Lähestymistapa tuo paljon huumoria ja yhteisöllisyyden tuntua yksinäisen kärsimysnäytelmän keskelle.

Tunnelma on edelleen huikea, mutta aivan ykkösosan sfääreihin kokemus ei nouse konseptin ollessa jo tiedossa. Peli on sinällään aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Yllätyselementti vain tuppaa olemaan jatko-osassa aina pienempi.

Risto Mikkonen

Dark Souls II

From Software

Xbox 360 (testattu), PS3, PC