Kulttuuri
26.10.2015

Läsnäololaitos

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Tytti Roto

Teatteri sopii huonosti tähän aikaan ja juuri siksi se on niin ihanaa.

”Teater, billigare än bio!” markkinoi Åbo Svenska Teater opiskelijoille lippuja ostopäivän näytöksiin. Mainos saa tilanteen kuulostamaan siltä kuin elokuvissa ja teatterissa käynti kilpailisivat samasta ajasta. Laitosteatterissa tietenkin toivotaan sormet ristissä, että tilanne olisi näin. Jos keskiverto urbaani suomalainen saisi joululahjaksi sarjalippuja teatteriin tai selaisi netistä illan tarjontaa edes puoliksi yhtä usein kuin elokuvien kohdalla, teatterilla ei olisi mitään hätää. Siitä huolimatta, että elokuvatkin katsotaan yhä useammin kotiteatterista.

Teatteri on auttamattoman kömpelö ja vaivalloinen taidemuoto, jonka pariin ei hakeuduta spontaanisti viihtymään.

Jos viikossa on kolme tai neljä näytöstä, se on teatterin kohdalla jo paljon. Ja jotenkin, koko tilanne on jäykkä. Väliaika kadottaa kaiken anonyymiuden, jonka pimennetty katsomo suo, seisoi jäykästi sitten laitosteatterin pompöösissä aulassa tai ylioppilasteatterin lämpiössä.

Teatteri on vaikeasti jaettavissa. Tarkemmin, jaettavissa niin kuin se sosiaalisen median maailmassa ymmärretään. Osa teattereista markkinoi esityksiä trailerimaisilla videopätkillä, mutta ihmiset lavalla näyttävät kuvattuina yleensä aina ihmisiltä lavalla. Illuusio katoaa. Muovipressu toimii merenä, kun sitä ravistellaan suoraan katsojan edessä. Näyttöpäätteen ääressä katsoja on nirsompi.

Jotkut teatterit ovat kokeilleet Twitter-teatteria, jossa repliikit julkaistaan tviitti kerrallaan. Se voi olla kiinnostava tapa tuoda esille teatterikirjallisuutta, mutta siitä puuttuu teatterin ydin.
Teatteri on liian kiinni ajassa ja tilassa. Jakaminen on vaikeaa jo siitä syystä, että esitys on joka kerta eri. Monia isoja produktioita esitetään lähtökohtaisestikin osin tuplaroolituksin. Turun Kaupunginteatterissa Andriy Zholdak on käyttänyt tuplaroolitusta tällä vuosikymmenellä selvänä tehokeinona, kun hän visioi venäläisklassikoista kahta eri versiota vuorottelevien pääroolien esittäjien avulla.

Esitys on silti joka kerta eri, vaikka miehitys pysyisi samana. Pienetkin muutokset työntävät esitystä uuteen suuntaan. Näyttelijä saattaa tehdä työtään, vaikka olisi pitkällä raskaana. Vaikka tilanteeseen ei viitata vuorosanoissa, se vaikuttaa silti katsojan tulkintaan. Esitykset muuttuvat myös ilman konkreettisia muutoksia. Ensi-iltana nähdään erilaisella vireellä esitetty näytös kuin kauden päättäjäisissä.

Ja toisaalta, yleisö vaikuttaa.

Teatterin hienous ei ole missään nimessä sen vaivalloisuudessa, elitistisyydessä tai tarjonnan niukkuudessa. Syy on paljon inhimillisempi. Yleisöllä ja sen reaktiolla on suora vaikutus esitystilanteeseen. Yksi humalainen kommentoija kiristää koko tilannetta. Ponneton yleisö voi latistaa koko esityksen jännitteen. Tyhjät penkit näkyvät näyttämölle hyvin. Mutta toisaalta sinne kuuluu myös, kuinka aplodit yltyvät, kun vetoava, karismaattinen sivuosan esittäjä käy kumartamassa. Näytelmä on aidosti jaettu tekijöiden ja kokijoiden välillä, juuri siinä hetkessä.
Teatteri on hienoa itsekkäistä syistä. Miten sähköistävää on olla välillä muuta kuin pelkkä kevyt kosketus, joka hipaisee peukalo- tai sydänikonia. Tai mikä vielä tärkeämpää, muutakin kuin pelkkä maksaja.