Kulttuuri
25.02.2016

Lastenlauluja aikuisille

Teksti:
Tuomo Yrttiaho

 

Kotimaiseen reggaeen ja uusfolkiin pesiytynyt cityhippeys, jossa löysä ja pseudofilosofinen sanailu muodostuvat itsetarkoitukseksi, ei ole mikään uusi ilmiö, mutta sitäkin rasittavampi. Valitettavan usein se estää innostumasta hienosta ja suomalaiseen musiikkimaisemaan yllättävän hyvin istuvasta musiikkityylistä. 

Löysyys nostaa päätään jyväskyläläislähtöisen Muuan miehen Aurinkolaulussakin, mutta onneksi harvakseltaan. Enemmän albumi muistuttaa Kari Peitsamon ja Riston kaltaisten artistien touhuista, ja soittaahan viimeksi mainitusta tuttu Risto Ylihärsilä koskettimia Muuan miehen riveissä. 

Lauluntekijä Ismo Puhakkaan henkilöityvä yhtye on selvästi Peitsamon vaaliman naivismin kannattaja, mutta musiikillisesti se kuuluu oikeastaan vain parissa kappaleessa, rokkaavassa Keväässä ja Mikkelin suutarissa, joka voisi toimia diskokupletin prototyyppinä, jos sellainen genre päätettäisiin perustaa. Enemmän kyse on tekstien leikkisyydestä ja loruilusta.

Muuan mies osuu kolmannella albumillaan siihen omituiseen saumaan, jossa musiikki puhuttelee taatusti erilaisia yleisöjä: reggaeta, dubia ja folkia yhdistävä Aurinkolaulu koskettanee niin aikuisia kuin lapsia.

Yksi painava syy sille ovat albumin huomattavan runsaat luontoaiheet. Lähes jokaisessa kappaleessa havainnoidaan luontoa ihmisen ympärillä, ja eläimet sekä kasvit saavat inhimillisiä piirteitä. 

Kovin kaukana lastenlaulujen maailmasta ei siis liikuta, mutta on Aurinkolaulussa muitakin tasoja. Varttuneemmalle kuuntelijalle sen luonnonläheisyys näyttäytyy tapana katsella maailmaa ja suhteuttaa ihminen vain pieneksi osaksi ympäristöään. Ei ihminen ole lopulta sen ihmeellisempi otus kuin kyykäärme tai metsämarja, paitsi tietysti itselleen.

Huvittavaa on toki se, että mitä todennäköisimmin Aurinkolaulun yleisölle levyn käsittelemistä luonnonilmiöistä ovat tutuimpia Korkeasaaren eläimet tai tonnikalapurkki.

Muuan mies – Aurinkolaulu
Helmi Levyt, 2016