Kulttuuri
17.10.2012

Löytöretki egopornon katvealueille

"Paikallissijat muuttuvat sijoilleen jääneeksi irtaimistoksi, purkutoimenpiteiden ja elämänmittaisten urakoiden jälkeisiksi, joista arktisen ilmaston hyväilyssä tulee hitaasti arkeologiaa."

KIRJA. Esseistiikka on hyvää vauhtia vakiinnuttamassa paikkaansa kirjallisuuden 2010-luvun pornona. Itsekorostuksen turpeassa valossa paistattelevat kirjoittajat revittelevät henkilökohtaisilla hyveillään, paheillaan ja seksikkäillä soittolistoillaan.

Henkilökohtainen on poliittista, väitetään. Kun tekstiurku on väännetty apposen auki, niin ihmekös se, jos egopornon lomaan loksahtaa tuolloin tällöin rahtunen asiaa.

Jantso Jokelinin (s. 1986) esikoisteos Matkaopas ei-minnekään poikkeaa ilahduttavasti sivuun esseemetsän valmiiksi tallatuilta poluilta. Muotopoliittisesti kirjoituskokoelman tekstit noudattavat nykyesseistiikan kaavoja, mutta totunnaisten raamien sisällä puhuu persoonallisen raikas, omat lajityypilliset ennakkoehtonsa tuon tuosta kyseenalaistava ääni.

Teoksen esseissä infrastruktuurin katvealueista innostuva arjen löytöretkeilijä saarnaa pienen ja häviävän puolesta. Hylätyt rakennukset, radanvarsien rehevä todellisuus ja asemakaavan ulkopuolelle unohdettu maailma paljastuvat tekstuaalisiksi aarreaitoiksi transmodernille rappioromantikolle.

Tyhjänpulskean flanöörauksen tai moraalista ylemmyydentuntoaan pönkittävän travellerijargonin sijaan Jokelinin tekstien matkantekoa motivoikin merkityksen minimalismi.

Vaikka havaintojen ja niiden pohjalta väännettyjen argumenttien keskiössä on itserakkautensa auliisti tunnustava minä, ei henkilökohtainen kirjoitusote alennu yhtä poikkeusta lukuunottamatta (tympeän tarkoitushakuinen "Mystiikan loppu") ylimielisen rehentelyn tasolle.

Myönnettäköön, että suhtauduin alkuun koko lailla skeptisesti "urbaanin löytöretkeilyn" hipsterikkäistä hippimaisemista käynnistyvään elintasokritiikkiin. Esseissä talsituilla harhapoluilla ja pikkunokkelan provokaation sijaan piristävän lempeästi agitoidulla mielenrauhalla on kuitenkin elähdyttävä vaikutus. Kävelyvauhtia etenevä teksti osoittautuu kaikessa erakkoudessaankin lukijan kohtaamisen mediaksi.

Jokelinin poleeminen tyyli on verevimmillään, kun aiheisto saa kunnolla tilaa muotoutua ja hengittää. Kokoelman alkupuolelle sijoitetut pitkähköt esseet Yksinäisyyden temppelit, Kahdeksas maanosa ja Radan takana edustavat kirjoitusvalikoiman parhaimmistoa.

Lyhyemmät, suppeimmillaan hädin tuskin viiden sivun harvakseltaan ladotun mitan tavoittavat tekstit taas jäävät isoveljiensä varjossa väkisinkin tynkävartisiksi täytepaloiksi. Metsäporno ja Kateuden ja keuhkotaudin kehto paljastuvat myös sanomisensa painon tasolla köykäisiksi, vain vaivoin paikkansa teoskokonaisuudessa perusteleviksi anekdooteiksi.

MIIKKA LAIHINEN

Jantso Jokelin: Matkaopas ei-minnekään. Sammakko 2012. 206 s.