Kulttuuri
19.09.2012

Luomiskertomus

Piikkinuija se ei koskaan mene muodista. Ihailemani dream pop -artisti Grimes, alias Claire Boucher, julkaisi tovi sitten musiikkivideon mainiolle kappaleelleen Genesis. Biisi on pyörinyt soittolistoillani koko kesän, mutta enää se ei ole entisensä. Videolla Grimes kumppaneineen heiluttelee teräaseita astrobikineissä, kemuttaa autiomaassa ja pelehtii käärmeen kanssa. Kuvaukseni ei tee oikeutta teokselle - se on syytä nähdä ihan itse.

Olen jokseenkin varma, etten pysty enää kuuntelemaan kappaletta ilman mielikuvaa videosta. Aluksi ajatus häiritsi, niin kuin joitain omia visioitani biisistä vietäisiin minulta pois. Mutta pätkähän on hieno, eikä minkä tahansa jonasåkerlundin vaan Grimesin itsensä ohjaama. Voimme siis olla turvallisin mielin: miekka kuuluu asiaan! Ehkä Genesis kutsuu jättämään kaikenlaisen purismin ja astumaan tielle, jonka päässä hohtaa Lady Gagan nerokkuuden ymmärtäminen.

Vaikka imagotehtailua pidetään nykyajan hapatuksena, on musiikin etääntyminen esiintyjän persoonasta ollut mahdollista vasta tekniikan voittokulun kautta. Ensimmäinen tallennusmedia, nuotitus, loi mahdollisuuden erottaa sävel esittäjästään ja kääräistä se siistiin pakettiin. Partituurien rahina ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että veri, hiki ja kyyneleet ovat olleet vetoavan musiikin esittämisessä aina yhtä läsnä. Saipa eräs Franz Liszt -niminen kiipparisti ekstaattisilla esiintymisillään aikaan jopa nimeään kantavan sairasluokituksen – eikä tämä tapahtunut 60-luvun kahakoissa, vaan hillityn porvariston 1800-luvulla. Lisztomania on kuvauksien perusteella ollut niin tujua kamaa, että nykypoppareilla on vastaavassa tekemistä.

Ja mikäli keikkojen historiassa kaivaudutaan tarpeeksi kauas, vastaan pamahtaa rumpua paukkaava šamaani. Transsiin vaipuvan henkiparantajan setissä musiikkia on jo sangen mahdotonta erottaa niin sanotuista ulkomusiikillisista tekijöistä. Tästä näkökulmasta voidaankin väittää videollaan vääntelehtivän Nicki Minajin tarkoittavan paluuta kaiken taiteen alkuun.

Äkkiväärää imagoa voi pitää myös yrityksenä koskettaa massoja uudella tavalla aikana, jolloin esiintyjän ja yleisön välissä on aina pikselien muuri, myös keikoilla – valotaulujen, kameroiden ja iPadien muodossa. Siinä missä 2000-luvun alun muodikkaat garagerokkarit lietsoivat piukeissa pöksyissään paluuta autotallinkatkuiseen eiliseen, tunnustavat nykyhetken eksentrikkopopparit vääjäämättömän tosiasian: hoverboardeilla tai ilman, me todella elämme tulevaisuudessa, kyberpunkin 2010-luvulla. Ja siihen tulevaisuuteen kuuluvat olennaisesti myös piikkinuijat.

Lauri Hannus

Kirjoittaja viihtyy eilisen tulevaisuudessa mainiosti.