Tässä paikassa
08.11.2019

Maailmankaikkeuteni Halinen

Teksti & Kuvat:
Vy Tram

Se oli ysäriä. Pahimman lama-ajan jälkeen, kun lapsen mieleni alkoi kehitellä ensimmäisiä muistoja.

Käsitykseni maailmankaikkeudesta ulottui kodin, tarhan ja Halistenkosken rajoille.

Asuimme keltaisessa rivitalossa, jossa oli kaksi kerrosta ja punainen katto. Se oli koti, jossa pudotin ensimmäiset maitohampaat. Ne hampaat, jotka eivät pudonneet itsestään, kiskoi isosiskoni irti solmimalla heiluvan hampaan ympärille ompelulankaa. 

Halisissa minulle oli jo kehittynyt jonkinlainen ymmärrys siitä, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä. Välillä kyse oli vain välinpitämättömyydestä, joten piirsimme pikkusiskoni kanssa kodin seiniin. 

Olimme nuorimman siskoni kanssa pieniä tuholaisia. Äidilläni oli iso tyräkkipuu, jonka lehtiä revimme irti. Niistä tuli valkoista nestettä, ”maitoa”, jota olisi tehnyt mieli lipaista. Yhtenä jouluna koristelimme lehdettömän tyräkkipuun, se korvasi kuusen. Olihan sekin korkea ja vihreä.

Öisin muiden ollessa jo nukkumassa isäni opetti minulle keittiön valossa, miten lasketaan vietnamiksi sataan. Một hai ba jne.. Toistelin numeroita niin pitkään, kunnes pääsin virheettä sataan. Hiljalleen numerot alkoivat sekoittua haukotuksiin. Silloin unen saanti oli vielä vaivatonta.
 

Halisten metsässä aloin itsenäistyä. Kotimme takapihalta alkoi jyrkkä ylämäki, joka johti Virnamäen vehreälle muinaisjäännösalueelle. Kun sain ensimmäisen kerran luvan lähteä yksin ulos, ponnistelin mäen huipulle. Sieltä löytyivät maailman mielenkiintoisimmat lasinsirut, mutta myös sisiliskoja, jotka pudottelivat häntiään.

Istahdin kaatuneelle puunrungolle ja pitelin kädessä aikuisen kämmenen kokoista lasinpalaa. Lumoutuneena sivelin etusormen päällä sirun terää. Se viilsi sormen auki. Minut valtasi pakokauhu, huusin keuhkojeni kyllyydestä. Kotona siskoni piti veristä sormeani juoksevan vesihanan alla. Se sattui.
 

En osannut pelätä loukkaantumista, vaikka kompastuin ja teloin jatkuvasti itseäni. Eivätkä loukkaantumiset saaneet minua yhtään varovaisemmaksi. En enää edes itkenyt kun näin raajoistani vuotavan verta. Siihen aikaan vatsassani ei vielä möyrinyt samalla tavalla kuin nykyään, kun katson korkealta paikalta alas. 

Mikään määrä piiskaa tai kotiaresteja ei saanut minua sovittuun aikaan kotiin. Osasin kyllä lukea kelloa ja tiesin, mitä oli sovittu. Minua kiinnosti enemmän ottaa selvää tuntemattomista poluista. 

Kerran livahdin Halistenkoskelle, padon luokse. En ollut koskaan ennen poistunut yksin kotoa näin kauas. En ajatellut, mitä kauhukuvia äitini mielessä pyöri, kun hänen 5-vuotias tyttärensä oli kadoksissa yömyöhään. Löysin aina turvallisesti kotiin, oli valoisaa tai pimeää.
 

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kolmen kilometrin päässä Halisista muhin yksin asunnossani. Olisinpa yhtä utelias, rohkea ja avoin kuin lapsena. Uskaltaisinpa poistua kotoa ja ottaa selvää kaikesta tuntemattomasta.
 

Lue lisää

Olen kaivannut sinua, Kerttuli

Rakkauskirje Kerttulille: ”Kun minä muutin Kerttuliin, sinä et ollut mitään. Kukaan ei puhunut sinusta, ei sanallakaan.” (5/2019)