Kulttuuri
23.03.2015

Mestari elää

Teksti:
Aleksi Malinen

Milan Kunderan tunnetuin ja vankalla kädellä kanonisoitu Olemisen sietämätön keveys (1984) oli minulle tärkeä lukukokemus. Kirjan filosofiset teemat, avoin seksuaalisuus ja monimutkaiset moraaliasetelmat sisälsivät painoa ja merkitystä, eikä kirjailijan taipumus ylpeillä laajalla kulttuuritietämyksellä tuntunut liian häiritsevältä. Olemisen sietämätön keveys on Jack Kerouacin Matkalla-romaanin ohella teos, joka muutti käsitystäni kaunokirjallisuudesta, sen aiheista, ilmaisutavoista ja syvyydestä.

Olin jo onnellisesti ehtinyt unohtaa koko Kunderan olemassaolon, kunnes kevään julkaisukatalogeja selaillessani törmäsin pieneen ihmeeseen. Vuonna 2013 Kunderan Esirippu-esseekokoelman julkaissut Siltala oli päättänyt kääntää kirjailijan uutukaisen pienoisromaanin suomeksi. Se on Kunderan ensimmäinen romaani viiteentoista vuoteen.

Jatkuvasti Nobel-palkintoveikkauksien kärjessä notkuva kirjailija on pitkän odotuksen jälkeen palannut päälajinsa pariin.

Merkityksettömyyden juhla on lyhyt. 127-sivuisena ja väljästi taitettuna se muistuttaa enemmän pitkää novellia kuin kokonaista romaania. Kirjan keskiössä pyörii miesjoukko, joka pohtii elämän menoa, naisten napoja sekä Stalinia. Keskustelut ovat teennäisiä, pinnallisia, kepeitä ja ironialla ladattuja.

Kevyen tyylinsä vuoksi romaani muistuttaa veijariromaania. Se ei yllätä, sillä onhan Miguel de Cervantesia pidetty Kunderan yhtenä esikuvana.    

Kepeys ja kirjallisuustieteellistä termiä käyttääkseni kirjallisuudellisuus määrittävät Merkityksettömyyden juhlaa. Sen maailma ja hahmot ovat realistisia, mutta litteitä. Äitinsä valokuvan kanssa keskusteleva Alain ja keksittyä pakistania puhuva, Shakespearen näytelmähahmon mukaan lempinimensä saanut Calibani ovat absurdeja pastisseja, jotka havainnollistavat merkitysten syntyä ja ajoittaista mielettömyyttä.

Kirjan maailmassa tosi ja epätosi yhdistyvät. Henkilöhahmot valehtelevat toisilleen, keksivät kuviteltuja tarinoita ja kuviteltuja kieliä. Näin Kundera kuvaa merkitysten rakentumista, joka onkin kirjan pääteema, joka toistuu myös sen sirpaleisessa rakenteessa.

Napa on kirjassa usein esiintyvä motiivi. Se on syntymän jälkeen täysin vailla käyttötarkoitusta, jolloin sen ainut jäljelle jäävä funktio on toimia symbolina. Romaanissa se viittaa siihen, ettei kukaan meistä ole saapunut tänne vapaaehtoisesti. Syntymästä käynnistyy elämäksikin kutsuttu merkityksettömyyden juhla, jossa kaikki merkitykset ovat rakennettuja, eivät valmiiksi annettuja.

Kundera on kirjoittanut filosofisia repliikkejä Stalinin suuhun. Tämä laukoo niitä vaikutusvaltaisista neuvostoideologeista koostuvalle seurueelleen, johon kuuluu esimerkiksi nimekkäämpien kollegoidensa alle hautautunut Mihail Kalinin. Schopenhaueria ja Kantia lainaillen Stalin selventää heille todellisuuden luonnetta.

Lyhyt ja hieman vaatimatonkin pehmeäkantinen kirja tuntuu virvoittavalta tuulahdukselta tiiliskivien jälkeen. Viime aikoina suuret järkäleet, kuten Finlandia-palkinnon pokannut Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, ovat saaneet paljon näkyvyyttä, joten lyhytromaani tuntuu lukukokemuksena vaivattomalta.

Kun sanoja on vähemmän, niiden merkitykset tietenkin korostuvat.

En voi yhden lukukerran perusteella väittää, että ymmärtäisin kirjan tarkoituksen tyhjentävästi. Se kuitenkin kommentoi sekä postmodernin jälkeisiä, sekavia aikoja, jossa ironia ja äärimmäinen vakavuus kulkevat käsikynkkää. Pieni teos palauttaa meidät merkitysten synnyn ääreen ja pakottaa pohtimaan omien valintojemme mielekkyyttä sekä näiden valintojen vähäpätöisiä vaikutuksia isommassa mittakaavassa.

Kirjaa kuvaillaan kunderamaiseksi, mutta tiedä häntä. Lähinnä se on lyhyt muistutus siitä, että eräs länsimaisen kirjallisuuden vaikutusvaltaisimmista henkilöistä elää, voi hyvin eikä ilmeisesti aio lopettaa kirjoittamista ennen kuin aika hänestä jättää. Sopii kuitenkin toivoa, että sen päivän saapumiseen on vielä tovi.