Kulttuuri
16.01.2013

Modernistipässi hyppynarussa

"Lääkealan konsultointia, ohjelmistoratkaisuja ja laadunvalvontaa tarjoavan Axicon-Avertis -yhtiön puolesta toivotan sinut tervetulleeksi Neuromaanin pariin. Olet tarttunut melkoiseen urakkaan ryhtyessäsi lukemaan tätä kirjaa."

KIRJA. Turkulainen Jaakko Yli-Juonikas työsti tarinan mukaan neljättä kaunokirjallista teostaan kokonaisen vuosikymmenen. Tarkka korva alkoi kuulla harkittua kuisketta Neuromaanista joskus kevään 2012 korvilla, ja myönnettäköön: syksyllä julkaistu lopputulos sekä ylittää että harkitusti alittaa kaikki kuviteltavissa olevat rajat ja ennakko-odotukset.

Neuromaani koostuu 650 sivusta piinaavan jännittävää taideproosaa. Tarinan hajakeskiössä jäljitetään kavallettujen aivotutkimusvarojen liikkeitä mieleltään järkkyneen rikollisen pään sisällä. Vetävää, eikö? Vähän kuin Tarsem Singhin The Cell turkulaisittain, lukijalle siunaantuu Jennifer Lopezin rooli.

Massiivisen opuksen kaunokirjallinen fokus karkaa arvaten varsin kauas pölhöstelevän synopsiksen tuolle puolen. Ylevän ja alhaisen sävyeroilla hulvattomasti leikittelevä teos yrittää raapustaa lukijan tarkasteltavaksi puolivakavasti otettavaa konepiirrosta ihmisaivojen sekamelskasta.

Siinä sivussa makustellaan yhden sorttisilla ironisilla tulkinnoilla postmodernista maailmankuvasta ja kirjallisuuskäsityksestä. Tieteellisen tutkimuksen muotoon kirjoitettu tiiliskivi toimii ennen kaikkea kierona yhteiskunnallisena peilinä, epärehellisen pelin ja julkeiden vedätysten hallitseman epookin aikalaisproosana.

Yli-Juonikas töräyttelee proosalliseen vuvuzelaansa paikoin aivan poikkeuksellisen hävyttömästi. Ei riitä, että lukija valitsee, ottaako vai jättääkö pöyristyttävän kokonaisuuden sellaisenaan, nieleekö purematta. Lukijaparka kun saatetaan lisäksi konkreettiseen vastuuseen valinnoistaan tekstin äärellä. Umpikujia, haarautuvia polkuja ja tarpeetonta ylimäärää on teksti pullollaan. Märkä rätti lävähtää kasvoille tuon tuosta.

Kierouksien ja ilkikuristelun ytimessä klenkkaa poikkeuksellinen rakenneratkaisu; protagonisti Silvo Näreen pään sisällä vellova kertojanääni ohjeistaa lukijaa pomppimaan luvusta toiseen jokseenkin mielivaltaisen logiikan mukaisesti.

Teos maksaakin rakenteellaan velkaa Julio Cortazarin klassikolle Ruutuhyppelyä. Siinä, missä Cortazarin kerrontamekaniikka on hiottu aukottomaksi mestarinäytteeksi, tempoo Neuromaani kuitenkin hyväuskoista lukijaansa kuin modernistipässiä hyppynarussa.

Varsin pian käy selväksi, että kokeileva teosrakenne on koko Neuromaanin suurin huijaus. Lukijan ainoa mahdollisuus on huijata sielunsa kyllyydestä takaisin, raivata oma rupinen polkunsa röyhkeän tekstimassan halki.

Urakka käy työstä, mutta lopussa kiitos sojottaa. Tai ei oikeastaan sojota, mutta älkää kertoko sitä minulle, tunnen itseni vielä kotvan voittajaksi.

MIIKKA LAIHINEN

Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani. Otava 2012. 650 s.