Kulttuuri
29.11.2012

Moottoritie on kuuma

  • Mika Kaurismäen ohjaus Tie pohjoiseen (2012) avaa suomalaisen tie-elokuvan genren perinteitä noudattaen päähenkilöidensä henkisiä lukkoja.

Nuori suomalainen ottaa auton alle. Minne matka? kysyvät rakkaat. Kauas. Koska lähdet? Välittömästi. Miksi ihmeessä? Koska sydän sanoi niin.

Suomalainen tie-elokuvia on tehty 1950-luvun lopusta alkaen. Lasisydämessä (1959) elämänsä harmauteen kyllästynyt taitelija (Jussi Jurkka) otti auton alle ja lähti etsimään reippaampaa huomista.

"Liikkeelle lähtö on aina juhlava tai vähintään toivoa täynnä oleva hetki", sanoo tutkija Tommi Römpötti.

Römpötiltä ilmestyi syksyllä väitöskirja Vieraana omassa maassa, joka avaa suomalaisen tie-elokuvan sisältöjä 1950-luvun lopusta nykypäivään.

Kytkimen nostajat ovat tyypillisesti nuoria. Välipysäkeillä ei juuri rötöstellä, eikä matkaan useinkaan lähdetä minkään selvärajaisen ulkoisen tekijän pakottamana.

Pakko tulee sisältä. Pihasta ei peruuteta hienovaraisesti, vaan talla painetaan pohjaan. Reissuun lähdetään yleensä ilman suunnitelmaa.

"Lähdön ja pakon suhde voi tietenkin matkan aikana muuttua, mikä on ainakin draamallisista syistä myös oletettavaa. "

Vapaus on suuri vankila

Suomessa jossain määrin vierastetaan amerikkalaisesta kulttuurista tuttua individualismin eetosta.

"Meidän tie-elokuvissamme vapaus on tavallisimmin snellmanilais-hegeliläistä eli positiivista vapautta. Yksilön vapaus on vapautta suhteessa yhteisöön, Suomessa lopulta valtioon", Römpötti toteaa.

Liikkumiseen kuitenkin liittyy aina myyttinen vapauden ulottuvuus, tunne irti pääsemisestä. Ahkerinkin työn orja haaveilee parista viikosta Mallorcan Suomi-baarissa.

Matkalle lähdön äänenlausutut syyt vaihtelevat, mutta lopulta kyse on vanhempien vastustamisesta tai oravanpyörän hylkäämisestä.

"Kapina on kirjaimellista eikä vertauskuvallista. Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan vastaelokuvasta, sillä kapinallisessakin tie-elokuvassa voi olla tulkinnallisesti ristiriitaisia aineksia."

Montaasi, ääniraidan täyttävä populaarimusiikki ja rohkeasti liikkuva kamera ovat niitä elokuvakielen keinoja, joilla ilmennetään vapautta.

Reitillä tavattavat ihmiset muovaavat tahtomattaankin tarinasta episodimaisen. Niin kansainvälisessä kuin suomalaisessa elokuvassa paloiteltu juoni on 1960-luvulta lähtien ollut yksi yhteiskuntakriittisen elokuvan tavaramerkki.

Mitä tänään koulussa opit

Klisee matka on tärkeämpi kuin päämäärä kruunataan tie-elokuvissa totuudeksi. Päähenkilön kannalta reissu ja liikkeelle lähtö ovat palkkio, vaikka odotettu Edenin puutarha osoittautuisikin lähikylän kukkakaupaksi.

Amerikkalainen muukalainen kyseenalaistaa yhteisön järjestyksen. Suomessa pyhitetyn konsensuksen mukaan tasapäisyys on pienen kansakunnan voima. Valkokankaallakin yhteiskuntajärjestys näyttää voimansa.

"Se kykenee eliminoimaan vallitsevan järjestyksen kyseenalaistavan uhan", Römpötti sanoo.

Suomalainen tie-elokuva ei kuitenkaan ole vanhempien parituntinen saarna kotoa karkaavalle teinille. Kapinallinen löytää usein jotain henkilökohtaista, joka validoi matkan.

"Kerronnan tasolla korostetaan irtaantumisen tärkeyttä. Vaikka juonessa status quo palautetaan, sitä ei näytetä."

Vaikka ovi lukitaan, jättävät elokuvantekijät avaimen katsojalle. He eivät rankaise päähenkilöään, vaikka hän sen periaatteessa ansaitsisikin. Esimerkki yhteiskuntajärjestys haastamisesta on annettu. Päätös jatkosta jää katsojalle.

Jouko Luhtala

Kuva: FS FILM Oy

Tommi Römpötti: Vieraana omassa maassa – suomalaiset road-elokuvat vapauden ja

vastustuksen kertomuksina

1950-luvun lopusta

2000-luvulle.

Turun yliopisto 2012, 517 s.