Kulttuuri
15.09.2011

Moraalivasaran varjossa

"Aina joku saa enemmän kuin toinen. Vaikeuksien kautta ei pääse voittoon,

eikä kärsimyksistä saa palkintoja. Näkyvän tapahtumisen takana ei kulje säikeitä, vain valituille näyttäytyvää rihmastoa, joka antaa tapahtumille ja teoille päinvastaisen merkityksen."

Erään 1960-luvulta periytyvän kirjallisuuskäsityksen mukaisesti tarinankerronnan yleismaailmallinen funktio on tekstiin upottamisen ja samastamisen avulla pakottaa lukija eettisen pohdiskelun äärelle. Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani tarjoilee siinä määrin epäoikeudenmukaisuutta ja viattomien henkilöhahmojen kärsimystä, että moraalinen älähdys lienee jokaisen edes jonkin sortin empatiaan kykenevän kohdalla taattu.

Katariina on ajanmukaisen epälineaariseen episodimuotoon koottu lasten ja nuorten oikeuksien puolustuspuheenvuoro. Romaanin kertomuksellisessa hajakeskiössä on aikuisuutensa kynnyksellä jäljettömiin katoava nimihahmo, jonka pala palalta täydentyvä tarina jättää lopulta juuri sopivan määrän kiviä kääntämättä.

Syrjäytymisen, pahoinvoinnin ja välittämisen puutteen päivänpalavat teemat kiertyvät teoksessa kokonaisuudeksi, joka ei osoittele tai syyllistä. Useampaa näkökulmaa hyödyntävä kerronta luovuttaa moraalisen tuomarinvasaran tekstin vastaanottajan näppeihin. Puhtauttaan kuultavat hyvikset ovat inhimillisen itsekkäässä hahmogalleriassa harvassa, joten lukija saa muksia menemään oikein urakalla.

Se, missä Rasi-Koskisen esikoinen onnistuu, on romaanin rakenteellisen rikkonaisuuden, lukijaa harhauttavan fiktioleikittelyn ja tekstin painokkaan eetoksen yhteen nivominen. Pan's Labyrinth -henkisessä asetelmassa tarinan sisäinen todellisuus antaa periksi, kun olosuhteet muuttuvat tarpeeksi ahdistaviksi. Kerronnan rakenne taas on teoksessa rikki kuin protagonisti(e)nsa kaunokirjallinen sielunmaisema konsanaan.

Se, mikä kokonaisuudessa taas ei vakuuta, on melodramaattisilla ja paikoin sentimentaalisillakin sävyillä substanssia tavoitteleva kieli. Romaanin kertoma tarina on jo itsessään siksi luihinkäypä, että ilmaisun tasolle esimerkiksi tunnelman myötä tiivistyvine lauserakenteineen ulottuva dramatiikka tuntuu vain ylimääräiseltä siirappihunnulta kokonaisuuden yllä. Samalla tekstistä tulee aavistuksen epätasaista ja persoonatonta, ääni hukkuu kaltaistensa joukkoon.

Sukkelan jälkimaun Katariina kyllä jättää. Varsinkin teoksen alkupuolella kiemuralle väännetty fiktio toimii häiritsevän etäännyttävällä tenholla. Ansioksi on luettava myös se, että Rasi-Koskisen esikoinen on nuorten pahoinvointia käsittelevistä kulttuurituotteista ensimmäinen kohtaamani, jonka halki on mahdollista selvitä tuntematta suunnatonta myötähäpeähampaan kolotusta.

MIIKKA LAIHINEN

Marisha Rasi-Koskinen:

Katariina

Avain 2011