Kulttuuri
01.02.2012

Musiikkielitismin tuska ja tuho

Oopperassa käydessäni en uskonut ikinä törmääväni näkyyn, jossa suuri lauma solisteja tanssii finaalissa neonväriset Crocsit jalassa. Ja ei, kyseessä ei ollut hupiooppera. Tuli mieleen, että tämäkö on sitä usein parjattua rikkaiden pönöttäjien elitismiä.

Klassisen musiikin elitistisyys on ollut jo kauan vanha haiseva illuusio. Kun suuret massat haluavat uskoa johonkin, siihen on mahdotonta vaikuttaa. Heidän mielestään se on kallista, sisälle ei pääse farkut jalassa ja katsomon keski-ikä on kuusikymmentä. Tosiasiassa halvin tie sisälle kustantaa seitsemän euroa ja ketään ei käännytetä ovelta, ellei ole alasti. Viimeinen kohta on silkkaa ikärasismia.

Kaiken tämän takia ei siis ole ihme, että niin moni vastusti Helsingin uuden Musiikkitalon ideaa.

Vaan kuinkas sitten kävikään? On helpottavaa huomata, että Musiikkitalo on onnistunut rikkomaan kovimman pintajään. Liekö markkinointi osunut ajan hermoon, mutta jotakin radikaalia on tapahtunut, sillä ystäväni törmäsi jo alkusyksyllä konsertissa käydessään riemastuttavaan ilmiöön: ihmiset eivät osanneet käyttäytyä! He taputtivat väärässä kohdassa, tömisyttivät jalkojaan ja remusivat.

Jotakin Musiikkitalo on tehnyt oikein, sillä asiakkaiden houkutteleminen on ollut työlästä kahdelle muulle suurelle musiikki-instituutiolle. Se onnistui siinä, missä Finlandiatalo, Kansallisooppera ja lukuisat muut pienemmät musiikki-instituutiot epäonnistuivat. Laaja tarjonta sekä populaarimusiikin että klassisen saralta oli osuva veto, samoin rakennuksen avoin yleistunnelma.

Ilmastonmuutos on ollut läpi syksyn huikaiseva. Nykyisin Radion sinfoniaorkesterin lipuista käydään raakaa kamppailua ja Wienin filharmonikkojen kevätpiipahdus myytiin loppuun parissa minuutissa. Elämme aikoja, jollaisia ei ole klassisen musiikin alalla ennen nähty.

Korkeakulttuuri on siis laskeutunut kansan pariin. Vai olisiko sittenkin niin, että kansa on viimein suostunut tuulettamaan ikivanhoja käsityksiään ja astunut sisään ovesta, joka on ollut vuosikaudet auki? Kulttuuri ei voi edelleenkään hakea ketään kotoaan. Tärkeintä on muistaa, että kaikki tapahtuu katsojan ehdoilla – kyllä ohjelmistossa on mistä valita. Ja jokainen saa tulla paikalle sellaisena kuin on, vaikka sitten taputtamaan väärässä kohdassa. Pääasia on, että tulee ja nauttii.

Tätä klassisen musiikin kulttuuri on parhaimmillaan.

Jokin aika sitten löysin itseni keskeltä oopperaa, jossa leikittiin Barbara-nukeilla, viskottiin ruumiita kohtauksesta toiseen, laulettiin aarioita ruumisarkusta käsin ja farssin sankari oli nuori pizzalähetti. Kun vuosi sitten ylikaupalliset muovijalkineet eivät vielä naurattaneet, nyt huomasin ulvovani: lisää!

Klassinen musiikki ja ooppera eivät ole ryppyotsaisia taidemuotoja. Se pitäisi jo nähdä Leif Segerstamin vapaan ilottelevasta esipuheesta Turun Filharmonisen orkesterin esitteessä ja Kansallisoopperan Paavo Arhinmäelle omistetusta rap-videosta.

Nyt kun kansa on uskaltautunut Musiikkitalon mediaseksikkäästi räjähtelevistä heiluriovista sisälle, ehkä he tämän jälkeen eksyvät myös Kansallisoopperan puolelle. Edes niiden Crocsien takia.

MARISSA MEHR