Kulttuuri
13.03.2014

Mustavalkoisuudesta värikylläisyyteen

Keräilijäpariskunnan kokoelmanäyttely muodostaa kattavan katsauksen suomalaisen taidevalokuvan historiaan.

Vuonna 2012 Erja Hannula ja Jorma Hinkka lahjoittivat 300 valokuvateoksen yksityiskokoelmansa Suomen valokuvataiteen museolle. Aboa Vetus & Ars Novassa on kevään ajan esillä kattava otos kokoelman kuvia 1960-luvulta nykypäivään.

Valokuva taiteeksi -näyttelyn ripustus on löyhän kronologinen: liikutaan 1980-luvun mustavalkoisista abstraktioista dokumentaarisuuden kautta tarinallisuuteen ja suuriin värikylläisiin vedoksiin.

Seiniltä löytyy paljon tuttuja kuvia eri vuosikymmeniltä, ja kuva-aiheet vaihtelevat henkilökuvista luonnon muotoihin. Ihmiskuvissa korostuu kasvojen merkitys, ja varsinkin vanhemmista teoksista – etenkin Ben Kailan kuvista – hohkaa lämpöä ja empatiaa.

Näyttely ei pyri nostamaan yksittäisiä kuvaajia yli muiden, vaikka tietysti valinta kokoelmaan kertoo jo omaa tarinaansa. Koska taiteilijaesittelyjä ei ole, edellytetään kävijältä jonkinlaisia pohjatietoja suomalaisesta valokuvataiteesta.

Muutamasta teoksesta on kuunneltavissa keräilijöiden esittelevät puheenvuorot. Avaavaa tekstiä ja puheenvuoroja voisi olla enemmänkin, sillä juuri keräilijöiden näkökulma tekee näyttelystä erityisen.

Näyttelykokonaisuus on kieltämättä hieno. Silti muutamat yksittäiset kuvat puhuttelevat vahvemmin kuin muut. Martti Jämsän Kesä-sarjan (1994–2003) kolme kuvaa nousee esiin jo tekniikkansa takia. Pienillä puisilla hyllyillä seisovien lasisten hopeagelatiinivedosten rantavedessä kahlaavat lapsihahmot henkivät kesäpäivän raukeutta ja koskettavat nostalgiallaan.

Ismo Höltön 1960-luvun kuvien sympaattisten ihmishahmojen intensiivinen katse lävistää ajan kerrokset kantaen nykyhetkeen saakka. Caj Bremerin ikonisen Laatokalla-teoksen (1980) mystinen tunnelma jaksaa ihastuttaa. Ismo Kajanderin Pariisi-kuvat taas ovat hillityssä romantiikassaan ajattoman vetoavia.

Näyttelyssä on myös kourallinen kansainvälisten taiteilijoiden kuvia. Mukana on tunnettujakin nimiä, kuten William Klein ja Henri Cartier-Bresson. Nämä kuvat toimivat kokonaisuudessa ennen kaikkea kuriositeetteina, toki upeina sellaisina.

Mikko Rikalan Valo ei saa koskaan tietää, minne olemme menneet (2010) on nostettu syystä yhdeksi näyttelyn avainkuvista. Koko näyttelyn viimeisenä kuvana se viestii valokuvataiteen hypystä vielä tuntemattomaan tulevaisuuteen: vaikka naishahmo katoaa varjoihin, liike on täynnä keveyttä ja toivoa.

Aura Nikkilä

Valokuva taiteeksi. Hannula & Hinkka -kokoelma.

14.2.–1.6.2014

Aboa Vetus & Ars Nova, Itäinen Rantakatu 4–6

ma–su klo 11–19