Kulttuuri
15.03.2012

Pomon paatos

LEVY. Amerikkalaisen sinikaulusväen äänitorven Bruce Springsteenin kohta neljäkymmentävuotinen ura on polkenut paikallaan jälkimmäisen puoliskonsa. Nyt 17. studioalbumillaan Wrecking Ball kaavamaisuudestaan soimattu Springsteen osoittaa vihdoin uudistumisen merkkejä. Ikävä kyllä.

Yhdysvaltojen talouskriisiä ja sen seuraamuksia suomiva albumi käynnistyy lupaavasti: paljon radiosoittoakin saanut mahtipontinen We Take Care Of Our Own on yksi Springsteenin uran ehtoopuolen hienoimmista sävellyksistä. Myös aloitusraitaa seuraava Easy Money toimii kantaaottavuudessaan. Vahvan startin jälkeen Wrecking Ball lähtee kuitenkin auttamattomasti pyörimään kohti keskinkertaisuutta.

Lähestulkoon jokaisen Springsteen-klassikon takana ollut E Street Band loistaa poissaolollaan. Vakioporukka on korvattu monimuotoisella muusikkokatraalla, joka hämmentää soppaa enemmän kuin tarve olisi – Wrecking Ballin keltti- ja gospel-vaikutteet sopivat Springsteenin yleissoundiin kuin Lou Reed Metallicaan.

Nimikappale ja erityisesti sitä pohjustava This Depression piristävät albumia hetkellisesti, mutta viimeistään loppupäähän ladatut rallatukset paremmasta huomisesta painavat kokonaisuuden auttamatta miinuksen puolelle. Pahin rimanalitus on Rocky Ground, joka puhelaulettuine väliosineen kuulostaa vain ja ainoastaan Springsteenin epätoivoiselta yritykseltä pysyä musiikillisesti ajan hermolla.

Bruce Springsteen on erinomainen esimerkki artistista, jonka albumit ovat parhaimmillaan kompakteina, korkeintaan kymmenen biisin mittaisina paketteina. Puoli tuntia liian pitkästä Wrecking Ballista ei ole katkaisemaan Tunnel of Loven (1987) aloittamaa puuduttavien Springsteen-levyjen putkea. Ikävä kyllä.

JOEL HAAPAMÄKI

Bruce Springsteen:

Wrecking Ball

Columbia 2012