Kulttuuri
27.02.2013

Pop-pakina: Metelimessiaiden toinen tuleminen

Onko 22 vuoden levytystauolta palannut My Bloody Valentine silkkaa äänisaastetta vai vaihtoehtorockin merkittävin yhtye?

"Se kuulostaa siltä, miltä pilvessä nussiminen tuntuu."

Olin junassa matkalla Helsingistä Turkuun peruskoulun ja lukion erottavana kesänä, kun parin penkkirivin päässä istuvien nuorten miesten kiivas keskustelu kiinnitti huomioni. Miekkoset debatoivat My Bloody Valentinesta, yhtyeestä, josta olin vielä tuolloin autuaan tietämätön. Yhtyeestä, jonka olin kai aikaisemmin sekoittanut joko My Chemical Romanceen tai Bullet For My Valentineen.

Toinen heistä oli hullaantunut My Bloody Valentinesta totaalisesti ja antoi sen kuulua: muistan hänen runoilleen muun muassa siitä, miten ei enää ikinä tuhlaisi aikaansa tyttöihin, jotka eivät dublinilaisnelikon nerokkuutta ymmärtäneet. Vaikka fanaatikko ei onnistunut vakuuttamaan vieruskaveriaan alkuunkaan, minuun hän teki lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti yhtyeen merkkiteoksen Lovelessin vertaaminen aineissa suoritettuun aktiin iski 15-vuotiaaseen miehenalkuun, ja niinpä kyseinen albumi oli hankittava käsiin mitä pikimmiten.

Se oli rakkautta ensikuulemalta.

Ihmisten suhtautuminen My Bloody Valentineen on jakautunut samalla tapaa kuin tuon junamatkan parivaljakolla. Kyseessä on bändi, jota joko rakastetaan tai vihataan. Bändi, josta kellään ei ole kädenlämpöisen neutraalia mielipidettä.

Mutta mistä tämä kahtiajako johtuu?

Kuten The Needle Drop -sivuston ylläpitäjä, suosittu musiikkikriitikko Anthony Fantano osuvasti tiivisti: jos yrität lähestyä My Bloody Valentinea samalla tavalla kuin muita bändejä, teet sen väärin. Yhtyeen musiikki onkin paikoitellen lähempänä kokonaisvaltaisia ääni-installaatioita kuin ikiaikaista pop rock -protokollaa noudattavia säkeistö-kertsi-säkeistö-rallatuksia. Se on musiikkia, jota on tarkoitus paitsi kuunnella, myös kokea.

My Bloody Valentinen toismaailmallisesta shoegaze-soundista on kiittäminen nokkamies Kevin Shieldsin neuroottista studiouurastusta. Shieldsin kehittämä sähkökitaran vibrakammen ja tremolo-ääniefektin kombinaatio loi sen myrskyävän meren lailla pauhaavan, aaltoihinsa hukuttavan äänimaailman, jonka syntymätodistuksena Loveless toimii. Musertavat kitaravallit vyöryvät samanaikaisesti sekasortoisessa kakofoniassa ja täysin loogisessa järjestyksessä. Ne ovat kuin Jackson Pollockin maalauksia, joissa jokaisella siveltimen vedolla – tai tässä tapauksessa kitaran synnyttämällä äänellä – on tarkoituksensa.

My Bloody Valentinen distinktiivisestä soundista ovat ammentaneet inspiraatiota lukuisat vaihtoehtomusiikin suuruudet. Niin Radioheadin Thom Yorke, Smashing Pumpkinsin Billy Corgan, The Curen Robert Smith kuin Nine Inch Nailsin Trent Reznorkin ovat ilmoittautuneet yhtyeen faneiksi.

Esikoisalbuminsa Isn't Anything vuonna 1988 ja virstanpylväänsä Lovelessin 1991 julkaissut yhtye vietti hiljaiseloa yli viisitoista vuotta kunnes palasi keikkailemaan kesällä 2008. Samalla yhtye heitti litrakaupalla vettä uudesta julkaisusta pyörivään huhumyllyyn.

Shields oli kiusannut fanejaan vuosikausia epämääräisillä lausunnoillaan ja lupauksillaan tuoreesta albumista. Ei siis ihme, että kun hän tammikuun lopulla ilmoitti sen ilmestyvän in two or three days, heittoa pidettiin lähinnä itseironisena vitsinä. Shields oli kuitenkin tällä kertaa tosissaan. Helmikuun toinen päivä My Bloody Valentine julkaisi verkkosivuillaan kolmannen studioalbuminsa m b v ja palasi näin lähes 22 vuotta kestäneeltä levytystauolta.

Kuten odotettujen comeback-albumien kohdalla aina, myös My Bloody Valentinen paluuseen liittyvästä jännityksestä puolet oli lapsenomaista innostusta ja puolet silkkaa pelkoa. Miten yhtye voisi ikinä kuulostaa yhtä vallankumoukselliselta ja omaleimaiselta kuin aikaisemmin? Kärsiikö bändin kiehtovuuteen keskeisesti liittyvä mystiikka uuden julkaisun myötä? Mitä jos albumi on yksinkertaisesti kehno?

Pelot osoittautuivat turhiksi. My Bloody Valentine on päivittänyt soundinsa uudelle vuosituhannelle kadottamatta itseään. Sekä albumin aloittava she found now että sitä seuraavat only tomorrow ja who sees you ovat kuin Lovelessin vasta löydettyjä piiloraitoja. Tavaramerkeiksi vakiintuneet kitarahyökyaallot ovat paikallaan ja kitaristi-solisti Bilinda Butcherin hauraan kauniit vokaaliosuudet kuulostavat yhtä eteerisiltä kuin aina ennenkin.

Jos kolme ensimmäistä kappaletta tarjoavat pehmeän laskun päivitettyyn My Bloody Valentineen, osoittaa albumin loppu mistä päivityksessä on kyse. M b v tarjoilee sekä minimalistista ambient-maalailua (is this and yes) että yhtyeen suoraviivaisimman pop-kappaleen koskaan (new you). Kerrassaan hengästyttävän intensiivinen loppuhuipennus – kappalepari nothing is ja wonder 2 – on puolestaan äärimmäisen kokeellista musiikkia jopa My Bloody Valentinen mittapuulla.

Vaikka tyylilajien kirjossa on huomattavasti enemmän varianssia, kuin aikaisemmilla My Bloody Valentine -albumeilla, pysyy punainen lanka alusta loppuun Shieldsin virtuoosimaisessa otteessa. Tällä kertaa tärkeimpien nyanssien löytäminen vaatii vain mahdollisesti useampia kuuntelukertoja kuin yhtyeen aikaisemmat albumit.

M b v on rakkautta, muttei ihan ensi kuulemalta.

JOEL HAAPAMÄKI