Kulttuuri
13.12.2012

Pop-pakina: Morsian merihädässä

  • Peppi (Sara Säkkinen, vas.), Sampo (Sampsa Tuomala) ja Miro (Patrik Borodavkin) risteilevät Nightmare – Painajainen merellä -elokuvassa.

Marko Äijön ohjaama Nightmare – Painajainen merellä on elokuva heille, jotka ymmärtävät Salattujen elämien ytimen.

Suomen tv-historia tuskin tuntee toista sarjaa, joka jakaa mielipiteitä yhtä vahvasti kuin Salatut elämät. Sarjaa on vihattu ja rakastettu jo yli 14 vuotta, eikä suosiolle näy loppua. Sarja tavoittaa joka arki-ilta edelleen yli 800 000 katsojaa.

Itse jäin Salatut elämät -koukkuun lähes huomaamatta. Kypsässä 13 vuoden iässä ihmettelin Tyyne Puustisen mystistä kuolemaa seuranneita juonenkäänteitä, ja sarjan tökerö ote hämmästytti Melrose Placen säihkeeseen tottunutta teiniä. Sarjassa oli kuitenkin jotain kiehtovaa, jotain arkipäiväisen rehellistä, joka pakotti ruudun eteen illasta toiseen.

Kun uutinen Salatut elämät -elokuvasta tämän vuoden alussa julkistettiin, osui sonta tietysti välittömästi tuulettimeen. Ideaa pidettiin naurettavana ja loukkauksena elokuvataidetta kohtaan. Kun elokuvan ohjaaja Marko Äijö vielä meni kehuskelemaan, että genreksi on valikoitunut kauhu ja että elokuva tulisi olemaan Suomen vastine itse Wes Cravenin Screamille, ryntäsi noin puoli Suomea tuohtuneena näppäimistöjensä ääreen. Internet täyttyi pilkasta, spekulaatiosta ja silkasta epäuskosta. Monet tuomitsivat koko uutisen vain huonoksi vitsiksi.

Itse olin tietysti räjähtää innosta. Jo pelkästään paperilla elokuva kuulosti vielä paremmalta kuin unihoureinen Kesäyön unelmaa mukaillut Seppo Goes Shakespeare -joulujakso.

Kohu laantui kuitenkin nopeasti vain kuohahtaakseen uudelleen ensimmäisen trailerin ja julisteen myötä. Epäilijöiden skeptisyyttä ei ainakaan vähentänyt se, että elokuva oli tehty jopa Suomen oloissa poikkeuksellisen halvalla ja nopeasti. Koko produktiota solvattiin siekailematta, ja osa suostui vasta trailerin nähtyään uskomaan, että koko elokuva on oikeasti edes tulossa.

Elokuvan alkuasetelmaa ei omaperäisyydestä pääse kiittelemään. Huumemenneisyydestään irti päästäneet Peppi ja Sergei Kuula ovat lipuneet avioliiton satamaan ja päättäneet lähteä ystävineen risteilylle juhlimaan uutta alkua. Mukaan tunnelmaa nostattamaan on otettu juuri eronneet Jiri ja Heidi, kohtuullisen pahasti pullon hengeltä haiskahtava Joonatan sekä Namibiasta Suomeen saapunut Oona. Kuin sattumalta samalla risteilyllä järjestetään myös meikkifirma Jardinin konferenssi, jota isännöivät ketkäs muutkaan kuin Oonan entinen heila Miro "Isabellan poika" Holm sekä Pepin lipevä ja pakkomielteinen velipuoli Sampo.

Laiva ehtii tuskin irrota satamasta kun sukkahousuihin ja siniseen haalariin sonnustautunut hiippari saapuu muistuttamaan menneisyyden synneistä. Genrelle uskollisesti seuraava reilu tunti vietetään huutamisen, juoksemisen ja huonojen valintojen parissa.

Käsikirjoitus seuraa omaa, Salatuille elämille tyypillistä hämärää epälogiikkaansa. Sarjan hahmojen päätä ei ole järki ennenkään pahemmin pakottanut, mutta valkokankaalla toilailu viedään aivan uusille tasoille. Elokuva yrittää kovasti luoda kauhutunnelmia, mutta tilannetta ei auta se, että säikyttelyelementit ovat jo tuhanteen kertaan nähtyjä ja käsikirjoituksen aukoista voisi halutessaan ajaa vaikka risteilyaluksella läpi.

Näyttelijäntyö on sarjalle uskollisesti luokatonta eikä hienovaraisuudesta ole tietoakaan. Osa näyttelijöistä tuntuukin lyöneen homman kerralla komedian puolelle, varsinkin Joonatan Sievistä estottomasti tulkitseva Markku Pulli.

Nightmare ei kuitenkaan ole täysin vailla elokuvallisia arvoja. 74 minuutin kestossaan se on juuri oikean pituinen eikä tyhjäkäyntiä ole. Elokuva on myös kuvattu yhtä kohtausta lukuunottamatta aidoissa lokaatioissa ja se näkyy. Risteilyaluksen arkisen kulahtanut tunnelma on mukavan autenttinen. Musiikki tekee tehtävänsä, mutta mieleen se ei jää.

Nightmaren haukkuminen tuntuu kuitenkin turhalta ja tosikkomaiselta. Vaikka tekijät väittäisivät mitä, Nightmare on nimenomaan Salatut elämät -elokuva ja sellaisenaan se on aivan erinomainen. Se on aidosti hahmojensa ja tekijöidensä näköinen, ja jos Salatut elämät -mytologia ei ole hallussa, suosittelen jättämään Nightmaren suosiolla väliin – elokuvassa kun on jopa yllättävän paljon viittauksia sarjaan eikä niitä pahemmin jäädä selittelemään.

Jos katsoja sen sijaan on jo valmiiksi Salatut elämät -taajuuksilla, tarjoaa elokuva takuuvarmaa viihdettä koko kestonsa ajan.

Suomi tuskin olisi tuntemamme Suomi ilman Salattuja elämiä. 14-vuotisen historiansa aikana sarja on ravistanut tavallisen suomalaisen arkea useita kertoja ja ottanut kantaa poikkeuksellisen rohkeasti. Kehitysvammainen Roosa pakotti suomalaiset kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja sarjan raflaavimpia juonenkäänteitä seuranneet kohut ovat saaneet jopa entisen kulttuuriministeri Suvi Lindénin heristämään sormeaan. Jotain sarjan vaikuttavuudesta kertoo sekin, että vaikka sarjassa on nähty huumeita, elävältä hautaamista ja raiskauksia, on suurimman kohun silti aiheuttanut 2000-luvun alussa nähty jakso, jossa Kalle suutelee toista miestä. Erinäisten lähteiden mukaan palautetta tuosta jaksosta tuli yli 40 telefaksimetrin verran. Nykyään miesten väliset suhteet ovat tv:ssä jo arkipäivää, mutta 12 vuotta sitten suositun Kallen homous ja tasapainoinen parisuhden mieheen oli jotain, mitä Suomen tv-kansan oli hyvin vaikeaa niellä.

Synkimmällekin draamalle on kuitenkin aina tehnyt seuraa tahaton tai tahallinen huumori. Suurin Salattujen elämien suosion salaisuus lieneekin siinä, että sarja ja sen fanit osaavat nauraa itselleen vakaviakin aiheita käsitellessään. Pihlajankadun todellisuus voi olla omituinen, epälooginen ja täynnä huonoja näyttelijöitä, mutta vielä kertaakaan se ei ole epäonnistunut tuomaan hymyä huulilleni.

Eikä tässä epäonnistu myöskään Nightmare. Kun kerran on päässyt Salattujen elämien makuun, ei kädenlämpöinen ja perusvarma kotikatuilu jaksa enää kiinnostaa.

TEKSTI: Ville Yli-Knuutila

KUVA: FREMANTLE MEDIA