Kulttuuri
03.05.2012

Postmoderni puurokattila kiehuu yli

Seuraavan päivän lehdessä on kuva Afroditesta esittelemässä huomionarvoista tissivakoaan ja teksti: "Kaikki maailman seksityöläiset, yhtykää!"

KIRJA. Laura Gustafssonin esikoisromaani selvisi männä vuoden finlandiakähinöissä finaaliin asti. Sen, ettei palkinto lopulta langennut Gustafssonille, voi tulkita kertovan enemmän suomalaisen kirjallisuusestablishmentin arvomaailmasta, kuin tekijän kirjallisista kyvyistä.

Huorasatu kun on ideologisesti kohtalaisen rohkea johdatus jälkimodernin kertomakirjallisuuden tyylikeinoihin. Korkea ja matala – taide ja roska – menevät teoksen kutkuttavissa asetelmissa iloisesti sekaisin. Antiikin jumaltarut vääntyvät proosallisiksi irvikuvikseen juorulehtipuheenparsien ristitulessa.

Romaanin kerronta on tungettu paitsi lauseen, myös visuaalisen ilmeen tasolla kertakaikkisen täyteen. Erilaiset fonttilajit, tekstiä alleviivaava kuvitus sekä mustiksi värjätyt, lukujen alkuun sijoitetut vinjettisivut ovat sekä ilo että myös etäännyttävä rasite silmälle.

Juonenkuljetuksen sujuvuus jää Gustafssonin esikoisessa toissijaiseksi hyveeksi. Liitoksissaan natiseva paketti pursuaa sivupolkuja ja yllätyksellisiä rönsyjä.

Kertomuksen jonkinlaisessa keskiössä seurataan paitsi prostituoiduiksi ryhtyvien Millan ja Kallan mielikuvituksellisia, väkivaltaisiksi äityviä edesottamuksia, myös pissishenkiset lööppijulkkisidentiteetit omaksuneiden jumalhahmojen toilailuja maan kamaralla ja manalassa.

Tarkoitushakuinen skenaario ja sarkastinen ote kytkevät Gustafssonin teoksen yhteiskunnallisen kirjallisuuden traditioon. Ennemmin kuin äksynä pamflettina, lienee romaania kuitenkin järkevää lähestyä feministisenä diskurssianalyysina, sukupuoliroolien 2000-lukulaisia representaatioita osuvasti pöyhivänä provokaationa.

Tekstin terävin kärki osoittaa kohti keltaisen lehdistön alati köyhtyvää mainoshuoraamista. Romaanin liioitteleva ilmaisu kiinnittää huomion niihin tapoihin, joilla niin median kuin esimerkiksi polittisen päätöksenteon piireissä tuotetaan ihmisparkaa esineellistävää todellisuutta.

Huorasatu on herkullisen räikeä ja groteski, mutta samalla harmillisen sekava ja töksähtelevän toisteinen. Kun postmoderni puurokattila kiehuu kunnolla yli, jää lukijan ajoittain puisevaksi tehtäväksi tekstuaalisen kuonan kokoaminen järjellisiksi tarinalinjoiksi.

Teoksen lukeminen käykin paikoin työstä. Tämä ei vielä itsessään ole miinus, mutta ilmaisun naivistinen tahmeus aavistuksen kuivattaa tekstipullan runsaana vyöryviä rusinoita. Se on sääli, sillä Gustafssonin esikoisessa on enemmän asiaa ja asennetta kuin keskivertokustantajan syyskatalogissa yhteensä.

MIIKKA LAIHINEN

Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011. 294 s.