Kulttuuri
04.03.2021

Proosa: Kirjoitan sinulle vuorista

Teksti:
Oona Komonen
Kuvat:
Ida Iivonen

Rakas ystäväni, tahtoisin kertoa sinulle vuorista. Olen ajatellut niitä viime aikoina.

Jykeviä vuoria, joiden lomassa huomaan olevani, kun suljen silmäni.

Huomioiden sen, että kyse on vaihtoehtoisesta todellisuudesta, aiempien havaintojeni ja mielikuvitukseni osasista rakentuvasta maailmasta, on kuvaelma mielessäni hämmentävän tarkka. Usein vuorten laet verhoutuvat roikkuviin sumupilviin ja niiden rinteet tummuvat päivän vaihtuessa iltaan. 

Eivätkä havaintoni rajoitu vain vuoriin; voin haistaa meren suolaisuuden ja tuntea ilmassa leijuvan kostean udun; voin kulkea kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin tuttuja reittejä ja löytää uusia; voin kuulla lintujen äänet jostain kaukaa ja aistia hevosten läsnäolon; voin seurata, kuinka karuun paikkaan tottunut sitkeä kasvillisuus versoo ja lopulta kuolee.

Ja kun hämärtyy, pimeys kietoo koko tienoon syleilyynsä ja sitten – silloin edes jyhkeiden vuorten ääriviivoja ei voi havaita.

Siinä paikassa olen kaukana enkä samalla missään. Minä matkustan sinne, kun suljen silmäni. Silloin olen jättänyt taakseni kaiken, kaiken paitsi tyhjyyden sisälläni.
 

Eräänä päivänä sinä katosit. Lähdit sanomatta sanaakaan, tai jos sanoit jotain, en sitä kykene enää muistamaan. Milloin tuo kaikki tapahtui, en osaa edes nimetä tarkalleen.

Muistatko, kun luin sinulle ääneen Mannerin runoa Täällä? 

Runon kertoja kuvaa yksinäisyyttä kylmänä ja loputtomana tilana, joka syntyy minuudessa, mutta leviää ulkopuolelle ympäristöön, pensaiden kautta yhä laajemmalle. Tuolloin sanoin sinulle: kuinka onnettomalta runominä kuulostaakaan. Silloin kaikki oli kuitenkin vielä hyvin.

Kun nyt luen samaa runoa, kaipaan sinua niin, että tekee kipeää. Onko sen myöntäminen liian sentimentaalista!
 

Ennen kuin sammutin valot edellisyönä, katsoin huoneeni seinälle heijastuvia epätarkkoja ääriviivoja ja kuvittelin, että olisit täällä. Päivät menevät ja illat tulevat ja tuntuu kuin ajalla ei olisi enää mitään merkitystä. Kuuntelen kellon viisareiden ääntä, jotka luovat lohduttoman äänimaisemani.

Ajattelen ajallisuutta, ja aikaa. Kenties se on muutakin kuin tarkasti mitattu kesto. Kenties Durkheim oli oikeassa: ajantajumme on pohjimmiltaan sosiaalista.

Kun ihminen tulee osaksi yhteisöä, hän alkaa omaksua siinä vallitsevia aikakäsityksiä, kuten asioiden ajallisen järjestyksen ja rytmilliset normit ja odotukset – siis vastauksia kysymyksiin milloin, kuinka kauan, missä järjestyksessä. Ja juuri koettu oleminen ja jaetut kokemukset tekevät yhteiskunnallisesta elämästä mahdollista.

Jos jaettua ajallisuutta ei ole, onko silloin aikaakaan?
 

Haluaisin sinun tietävän, kuinka selaan Instagramin kuvavirtaa ja yritän etsiä kasvojasi. Kenties olet jossain kaukana tai sitten olet lähellä, sillä ei ole lopulta väliä. Olet saavuttamattomissa.

Jos olisit täällä, kysyisin: onko yksinäisyys erityispiirre vai yhteistä kaikille? Huomaan toisinaan ajattelevani kuin ­Taksikuski­-elokuvan Travis – pidän itseäni erilaisena kuin muut. 

Toisin kuin Wolfe. Hänhän kirjoitti esseessään God’s lonely man, että yksinäisyys on kaikkea muuta kuin harvinainen ilmiö. Se on väistämätöntä, keskeinen osa ihmisen olemassaoloa.

Onko se todella, tai sittenkin: onko se sitä sinulle?

Kun kävelen kadulla ja ohitan yksin kulkevia ihmisiä, kuvittelen, että meillä on yhteinen salaisuus. Ajattelemme samalla tavalla asioista: musiikista, elokuvista, yhteiskunnasta. Kehittelen päässäni narratiiveja ja toivon, että joku pysähtyisi ja katsoisi minua.

Olen huomannut odottavani jotain, mutta todellisuudessa en tiedä miksi.
 

Olen hoitanut roolini hyvin. Opintoni edistyvät, pystyn maksamaan laskuni, teen asioita. Keskustelen ja nauran ja esitän kysymyksiä, nekin osaan. Mutta minä pelkään paljastuvani. Kun katselen ihmisiä ympärilläni, en ymmärrä, kuinka he selviävät tästä – vai esittävätkö vain yhtä hyvin.

Kai ymmärrät, että ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi muiden ­ympäröimänä. Yksinoleminen ei merkitse yksinäisyyttä, aina. Jo varhaiskristillisellä ajalla erakot hakivat etäisyyttä muihin löytääkseen vapauden.

Sitäkö sinäkin etsit? Sanoit kerran, että tavoittelet sitoutumattomuutta, ja mahdollisuutta valita. Tahdot olla yksin ja kuitenkin yhdessä. Eivät ne sulje toisiaan pois, sen tiedän, ja jokainen kaipaa toisinaan omaa rauhaa. Myönnän kuitenkin olevani kateellinen: kaikki eivät voi valita.

Sinussa olen aina ihaillut sitä, kuinka ihmeellisen luontevasti osaat siirtyä hillitystä arvokkuudesta äärimmäiseen hassutteluun. Et piittaa muiden ihmisten odotuksista, etkä liioin välitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Tuskin olet muita ihmeellisempi, mutta pidän siitä, ettet esitä mitään.

Yhtenä päivänä mietin, millainen ihminen olen, enkä osannut vastata. Joskus tuntuu, että olen sumentunut. En muista miltä näytän. Tuntuu, että ajattelen kaikkia sanomiani sanoja, enkä pidä niistä; ajattelen tekojani, jotka tuntuvat typeriltä ja täysin vierailta. Niinä päivinä kaikki tuntuu pysähtyneeltä ja toivon voivani muuttua näkymättömäksi.

(Itse asiassa pahinta on, että sellaiselta minusta toisinaan jo tuntuu.) En pääse pakoon katkeruuden tunteelta, ja tunnen epäluuloa kaikkea sitä ystävällisyyttä kohtaan, mitä joku tarjoaa. Se saa minut miettimään, kaipaanko ketään, edes sinua.
 

Kun vuorilla nousee sankka sumu, pelkään katoavani kokonaan.

Jos kuvaisin olemassaoloani nyt, se olisi varmasti sana ”tyhjyys”, koska siihen kiteytyy ajatus todellisuuden käsittämättömyydestä – tiedätkö että Heidegger kirjoitti: olemassaolo on pohjimmiltaan hallitsematonta, ja vierauden kokemus on ahdistustila – tai ainakin sen suuntaista, mielestäni kuvaavaa.

Ainoa ratkaisu ymmärtää ja hallita tuota käsittämättömyyden tunnetta on oman pienuutensa hyväksyminen.

On kuitenkin vaikea olla itsemyötätuntoinen kulttuurissa, jossa pätee yksin pärjäämisen eetos.

Ehkä minä en lopulta etsikään sinua. Etsin ymmärrystä itseltäni.

Kun suljen silmäni, matkustan vuorille. Jyhkeät ja voimakkaat vuoret eivät koskaan näy yhdellä silmäyksellä. Jos haluan ymmärtää vuoria, niitä on tarkasteltava eri kulmista, eivätkä silloinkaan vuoret paljasta heti kaikkia salaisuuksiaan.

Kirjoitan itselleni, sillä tunnen oloni pieneksi ja heikoksi suurten vuorten katveessa.

Kun katson seuraavan kerran kelloa, huomaan ajan kulun.
 

Lue lisää

Proosa: Minun poikani

Toimittaja Vy Tram loi uudelleen suhteen koiraansa, jonka joutui jättämään 20-vuotiaana. (4/2020)

Fiktio: Kosketusta vailla

Kyllä se siitä, hänelle sanottiin. (7/2019)