Kulttuuri
28.08.2020

Proosa: Minun poikani

Teksti:
Vy Tram
Kuvat:
Teemu Perhiö

Tuijotan puhelimeni taustakuvaa. Hymyilyttää. Brude. Päivittäinen annos sydämen sulatusta.

Vanhempieni oven ulkopuolella kaivan avaimia taskusta.

Onkohan se poika oven takana odottamassa? Tuleekohan se iloiseksi, kun nähdään taas? En malta odottaa! 

Avaan oven eikä ketään näy missään. Yläkerrasta kuuluu, kuinka kynnet laahustavat parkettilattiaa vasten. Tumtum. Nyt se pomppii hitaasti ja tasaisesti alas portaita.

Bruden huomattua kuka tuli, sen iisot korvat taipuvat taakse päin. Se ryntää onnellisesti kohti. Juuri kun olen kurottautumassa silittämään sitä, se juokseekin ohi ulos ovesta katsomaan tuliko muitakin.

Tunnen sydämessäni pistoksen. Luhistun maahan polvilleni. Sitten se tulee takaisin luokseni. Se haukottelee. Venyttelee.

Moii rakas. Ihana nähdä taas. Silitän. Se kellahtaa kyljelleen. Puspuspus…
 

Olin aina halunnut ikioman koiran. ­Lukion jälkeen ajoitus tuntui sopivalta. Olihan minulla edessä välivuosi. Ehtisin kouluttaa ja hoitaa koiraa.

Olin muutenkin muuttamassa vanhemmilleni maalle, siellä koira saisi juosta vapaana.

Koirarodun valitsin tietysti söpöimmän mukaan. Päädyin netin rakastamaan koiraan eli aina hymyilevään corgiin. 

Corgit ovat kotoisin Walesista. Ne ovat jalostettu lyhytjalkaisiksi, jotta ne saisivat paimentaessa väistettyä lehmien potkuja.

Omituisesta ruumiinrakenteesta huolimatta ne ovat melko kestäviä koiria. Sopivia ensimmäiseksi.

Seurasin aktiivisesti ilmoituksia tulevista corgipentueista. Otin selvää kasvattajista. Halusin varmistaa, ettei koira tulisi hämärästä pentutehtaasta.

Ennen kuin huomasinkaan, olin jo matkalla tapaamaan kuusi viikkoa vanhaa pentua. Kasvattaja nosti lattialta pullean koiran ja työnsi sen syliini. Hän kutsui sitä jättitöpöksi ja antoi sille rekisterinimen Aviciin hittibiisin mukaan. 

Yhdeksäntoistavuotiaana oman koiran hankkiminen tuntui isolta jutulta. Varsinkin sen jälkeen, kun tunsin epäonnistuneeni ihan kaikessa, sillä en päässyt heti lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan.

Nyt minulla olisi jokin tarkoitus. Olisin merkityksellinen jollekin, joka on riippuvainen minusta.

Itsehän olin täysi nolla, joten koiralle oli saatava suuri nimi kompensoimaan omistajansa pienuutta. Pentu sai nimekseen Brutus aka Brude.
 

Brude kyllästyy lässyttelyyni. Se alkaa haukkumaan. Se haukkuu tosi kovaa kokoisekseen. Joo joo leikitään. Mennää ylös. Missä pallo? Missä pallo? Brude alkaa etsimään palloa. Se tapsuttelee ripeästi eri suuntiin.

Siinä se pallo on. Se ottaa sen suuhunsa ja heittää sen minulle. Se haukkuu malttamattomana. Joo joo heitän. Se juoksee perään, mutta noutaessa sen on saatava luu suuhun.

Kuono varattuna Brude kuljettaa etutassuillaan palloa minulle. Leikimme, kunnes sen vauhti hidastuu ja kieli alkaa roikkua.
 

Bruden ensimmäinen vuosi kului nopeasti. Sen harmaa pentuturkki muuttui vahvemmaksi. Kiiltäväksi ja punaiseksi. Sen keuhkot kasvoivat isoiksi ja haukku komeaksi.

Opetimme pikkusiskoni kanssa sen sisäsiistiksi, antamaan tassua, istumaan ja maahan. Brude oppi nopeasti, mitä tahansa, kunhan sai herkkuja palkkioksi. Se on muutenkin todella kekseliäs, älykäs ja itsepäinen koira. 

Kaksikymppisenä minusta tuntui rajoittavalta asua vanhempien luona eristyksissä maalla. Päätin muuttaa Helsinkiin töiden perässä. Halusin ottaa Bruden mukaani, mutta vanhempani eivät suostuneet siihen.

Olivathan hekin jo ehtineet kiintyä Brudeen ja Brude heihin. 

Minun piti punnita kumpi olisi tärkeämpää. Se että koira olisi kanssani, mutta kahdeksan tuntia päivässä yksin, vai että se jäisi vanhemmilleni kotiin, jossa se oli kasvanut.

Ajatus siitä, että koira odottaisi minua toimettomana pitkiä päiviä yksin kotona tuntui epämiellyttävältä. Päätin, että Brude jäisi vanhemmilleni. Siellä olisi tilaa. Siellä se saisi liikkua vapaana. Siellä se eläisi onnellisesti. 

Helsingissä tein paljon töitä. Välivuodet venyivät neljäksi. Olin aina töissä. Näin minulla ei olisi aikaa ajatella, kuinka surkeaksi tunsin itseni.

Se tarkoitti myös, sitä ettei minulla ollut aikaa matkustaa moikkaamaan Brudea, vaikka ikävä oli kova. Siskoni lähetti minulle videoita ja kuvia Brudesta. Aina silloin, kun tunsin itseni yksinäiseksi tai surulliseksi, katsoin Bruden kuvia. Sen hymy on niin tarttuva.
 

Istun keittiössä syömässä. Brude ei kerjää, mutta vahtii vieressä tarkasti, jos jotain tippuisi lattialle. Silloin tällöin se käy tarkistamassa kulhon, jos äitini olisi vaikka jättänyt sille jotain naposteltavaa.

Heti kun kukaan ei näe, annan sille ihan vähän jotain, mitä lautaseltani löytyy. Kun Bruden jättää yksin kotiin, keittiön pöydiltä on siirrettävä ruoat pois ulottuvilta.

Se osaa hypätä tuolin kautta pöydälle varastamaan ruokaa. Niin viisas poika!
 

Oltuani puolitoista vuotta poissa, muutin takaisin Turkuun. 

Brude oli muuttunut, tuntui siltä kuin se olisi vieraantunut minusta. Se ei hakeutunut enää lähelle, enkä minä enää osannut lukea sitä. En ymmärtänyt kaikkia sen eleitä tai mitä se niillä halusi.

Siitä oli tullut iso poika. Lenkeillä se ei enää alistunut muille koirille. Se uskalsi puolustaa itseään näyttämällä hampaita ja murisemalla. Kiltti se kuitenkin oli. Eikä ollenkaan räyhäävä.

Lähtökohtaisesti kaikkien kaveri, muttei enää antanut muiden hyppiä silmille. 

Turussa minulla oli taas mahdollisuus luoda uusi suhde Brudeen. Pääsin käymään vanhempieni luona useammin. Sain Bruden luokseni hoitoon, kun vanhempani olivat matkoilla.

Silloin sain otteen arjen rutiineista. Vein Brudea lenkeille. Varmistin, että sillä on raikasta vettä. Silitin sitä. Leikin sen kanssa. Laitoin sille ruokaa. Tarkkailin sen painoa. Erottuuko lantio? Tuntuuko kylkiluut?

Sillä on niin luonnottoman pitkä selkä, jonka puolesta saa pelätä. 

Tuntui hyvältä, kun Brude oli luonani. Samaan aikaan tuntui myös pahalta sen puolesta. Kaupungissa on tylsää. Se joutuu olemaan kytkettynä. Se jää itsepäisesti keskelle katua makaamaan.

Sen lyhyet jalat rasittuvat nopeammin kovalla asfaltilla. Kun huomaan Bruden ontuvan, minuun sattuu. Otan sen syliin ja kannan kotiin. 
 

Kaverit haluavat tietysti aina tulla moikkaamaan Brudea, kun se on luonani kylässä. Brude makoilee lattialla, se on laskenut päänsä maahan ja seuraa silmämunillaan meidän tekemisiämme.

Minua alkaa ärsyttää, kun ihmiset sanovat Bruden näyttävän surulliselta. Se vain lepää! Tunnen samaistuvani Brudeen. On raskasta ylläpitää kestohymyä muiden iloksi.

Antakaa sen koiran olla rauhassa!

Pari viikkoa hoidossa kuluu nopeasti. Isäpuoleni eli Bruden pappa tulee hakemaan. Brude juoksee nopeasti autoon. Se haluaa äkkiä takaisin omaan kotiinsa.

Heippa sitten.

Seuraavina aamuina yritän tottua siihen, ettei Brude ole herättämässä.
 

Viikonloppu vanhemmilla alkaa olla ohi. Pyyhin Bruden silmistä rähmää pois. Se täyttää syyskuun puolessa välissä seitsemän.

Sen ripset ovat alkaneet harmaantua. Sen tassunpohjat ovat muuttuneet tummiksi, karheiksi ja koviksi. Sen iho roikkuu.

Onkohan se elänyt jo yli puolet elämästään?

Perusterve se on vielä. Ei ainakaan vielä mitään vanhuuden sairauk­sia havaittavissa. Kyllä tässä on vielä yhteistä aikaa edessä. 

Hyvästelen Bruden.

Paimenkoirana se haukkuu, kun joku yrittää poistua. Lauma hajoaa.

Anna anteeksi. Anteeksi, etten ollut hyvä omistaja. Kunpa koirat ymmärtäisivät, mitä anteeksi tarkoittaa. 
 

Joskus tulevaisuudessa, kun olen valmis, minulla on rinnallani joku toinen koira. Sille haluan olla parempi partneri. En aio enää lähteä. Jään rinnalle. 

Näissä tulevaisuuden kuvissa me asumme kahdestaan lähellä metsää. Teemme joka päivä saman lenkin metsän ympäri. Leikkisimme pihalla. Koiralla olisi tonneittain keppejä.

Minä nuuhkisin raikasta ilmaa. Koira nuuhkisi muiden koirien eritteitä. Se koira saisi yhtä hyvän elämän kuin Brude vanhempieni luona. 

Kotimatkalla katselen uusia kuvia Brudesta, ja hetken aikaa tuntuu paremmalta. 
 

Lue lisää

Selviytymispäiväkirja: Kuplassa

Yksi lihansyöjäkasvi, yksi asunto, neljä viikkoa. Toimittaja Vy Tramin poikkeustilapäiväkirja. (3/2020)

Essee: Ensimmäinen vuoteni yliopistossa oli musertava 

Toimittaja Vy Tram kertoo omakohtaisesti, miltä ulkopuolisuus tuntuu yliopistossa ja kuinka siitä selviää. (5/2019)

”Opaskoirasta tulee oman kehon jatke” – sokean arki yliopistolla voi olla yksinäistä, kun kontaktia on vaikea itse ottaa, sanoo Jennifer Stanger

Englannin opiskelija Jennifer Stanger sokeutui 18-vuotiaana, juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. (3/2020)