Kulttuuri
27.11.2013

Roihu, joka ei syty

Anna mulle kapina, anna mulle elämä.

Nälkäpeli (The Hunger Games, 2012) oli ilmiselvistä lainoistaan huolimatta yhteiskunnallisuudellaan ja mediamaiseman luotauksellaan varsin freesi viiva blockbuster-kanvaasissa.

Jatko-osa Vihan liekit (The Hunger Games 2: Catching Fire, 2013) kierrättää Harry Potter -hengessä tuttua kaavaa nipulla twistejä, jotka osoittavat vallankumouksen olevan lähellä.

Ohjaaja Francis Lawrence kiehnaa valmiissa pedissä ja sammuu pitkälti saman tyynyn syövereihin kuin edeltäjänsä. Elokuva on kiinnostavimmillaan kuvatessaan miljöötä ja asenteita.

Kyse on keinotekoisen muuttumisesta aidoksi. Tunteet vahvistuvat ja kapina realisoituu. Iso ratas kuitenkin vain nyksähtää eteenpäin, ja aikalaiskritiikki harvenee.

Kahden ja puolen tunnin kestosta huolimatta syventymään ei ehditä, sillä kiertueella on kiire ja jousellakin pitäisi päästä ampumaan.

Kun nuolet lentävät, lävähtää visuaalisesti ajoittain palkitseva elokuva toimintakieleltään väsyneeksi pikaleikkausten sarjaksi.

Kliimaksi on köyhyydessään liki epätodellinen.

Asiaa ei auta lainkaan se, että Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) ja kumppanit ovat särmätöntä purkkiväkeä, joiden kohtalosta en jaksa kiinnostua.

Harvoin on elokuva samaan aikaan näin hätäinen ja silti tapahtumaköyhä. Kyse on väliosasta, tarinasta, joka olisi voitu kertoa ensimmäisen näytöksen aikana.

Mutta ei. Tätä nykyä Hollywood laventaa, ei tiivistä. Ekonominen kerronta on pahe ja kirjasarjan viimeisen osan jakaminen kahtia oletus, ei vaihtoehto.

**

Jouko Luhtala

Nälkäpeli – Vihan liekit / The Hunger Games: Catching Fire (2013, Yhdysvallat)

O: Francis Lawrence

N: Jennifer Lawrence, Josh

Hutcherson