Kulttuuri
20.01.2011

Sankarin rappiolla

Kun 9/11-iskuista on kulunut liki vuosikymmen, alkaa myös hitaasti reagoiva, usein kertakäyttöisiä kulttuurituotteita monisyisempiä ajatusrihmastoja liepeisiinsä kätkevä romaanitaide ehtiä mukaan muuttuneen maailman kenolle kellahtaneeseen kelkkaan. Veronica Pimenoffin Sankarin seisaus luotaa maltillisen provokaation keinoin aseteollisuuden ja nihilistisen talousliberalismin välistä ravunkäyntiä 2000-luvun ikimuistoisimpiin kuuluva tapahtumasarja viitekehyksenään.

Pimenoffin yhdeksännen romaanin keskiöön seisahtaa laosilainen palkkasoturi, joka Yhdysvaltojen interventioihin osallistumalla on keplotellut tiensä Pentagonin muurien sisäpuolelle. Amerikkalaisen unelman lupaavan nousukiidon katkaiseva terrori-isku ajaa protagonistin ryypiskelemään päiväkausiksi kliiniseen hotellihuoneeseen juuri, kun sotateknologiselle visionäärille olisi eniten tilausta.

Käytännössä juoneton, staattinen tarina syytää sivumäärästään leijonanosan vastenmielisen keskushahmonsa monologimuotoisen henkilöhistorian esittelyyn. Houreisen muistelun lomaan lipsahtavat kyyniset näkemykset maailman nykytilasta sotilaallisen ja taloudellisen pääoman ikuisena taistelukenttänä edustavat romaanin mureinta antia.

Vaikka Pimenoffin teksti on lohduttoman sisältönsä puolesta purevaa luettavaa, ei romaanin käyttöliittymä ota toimiakseen. Sankarin päihtyneen rappion ja puistattavan muistogallerian välillä haahuileva kerronta on pikkutarkkuudessaan merkillisen tahmeaa.

Tarinaan sotketut mytologiset viittaukset vaikuttavat lisäksi päälleliimatuilta ja irrallisilta. Postmodernistinen knoppailu ei aivan teoksen viimeisiä rivejä lukuunottamatta oikein perustele itseään, vaan maistuu lukijan muutoinkin koville joutuvissa poskipusseissa kovin paperiselta.

Romaanin rakenne olisi sekin kaivannut hienosäätöä, sillä nyt tolkuttoman pitkät, rytmisesti lepsut luvut syövät tekstin julmaa tenhoa. Paikoin loputtomalta tuntuva pommitushistorian ja sotastrategisten ratkaisujen kaunokirjallinen puinti kääntyy kokonaisuuden loppupuolella jo vähintään puisevaksi.

Kerronnan puutteista huolimatta Pimenoffin teos ansaitsee kernaasti tulla luetuksi. Näköalattoman ja tylsänpulskean jenkkikritiikin kylläst(ytt)ämälle, pitkämieliselle nykylukijalle Sankarin seisaus kun tarjoaa eetokseltaan terävää, harkittua ja ehdotonta aikalaisproosaa, joka ei ehkä jalosta, mutta sitäkin enemmän häiritsee.

MIIKKA LAIHINEN

Veronica Pimenoff:

Sankarin seisaus.

Tammi 2010.