Kulttuuri
24.02.2014

Sotahuuto

Teksti:
Ilkka Hemmilä

Aiemmin rintamarainat ylistivät jaloa päämäärää, nyt sankaruutta on itse sotimisen taito. Lone Survivorissa unelmien taistelutanner täyttyy kärsimyksestä.

Sota on helvettiä. Tämä on sääli, sillä helvettiä on hankala ylistää.

Kun sankarillisia sotakuvauksia lähdetään rakentamaan, niitä oikeuttavat yksiselitteisen negatiiviset piirteet vastapuolesta.

Siksi ei ole ihme, että modernia sotaa ihannoivat suurelokuvat menivät Hollywoodissa muodista kylmän sodan aikana. Sienipilven uhka ei innostanut suuren yhteenoton kuvaamiseen. Vietnamin sodan myötä pienistäkin kärhämöistä meni kunnia.

Nykyään terrorismin vastainen sota hälventää selkeitä kansallisia rintamalinjoja entisestään.

Mikäli Yhdysvaltain elokuvateollisuus haluaa rakentaa selkeitä sankarikuvia maan asevoimista, vauhtia pitää hakea toisesta maailmansodasta asti. Natsikortteja onkin kulutettu pakka kerrallaan jo seitsemän vuosikymmenen ajan.

Nykysotiin sen sijaan liittyy häpeä, kriittisyys ja epäonnistuminen. Sodat Irakissa ja Afganistanissa hämmentävät entisestään Lähi-idän tilannetta. Ne eivät ole helppoja rakennuspalikoita Pattonin tai Pelastakaa sotamies Ryanin kaltaisille heeroksellisille eepoksille.

Niinpä vallitsevat tulkinnat sodasta korostavat mielellään sotilaiden särkyneitä mieliä, siviilien ahdinkoa ja interventiopolitiikan luomaa väkivallan kierrettä.

Omaa johtoa on hankala ylistää, eikä helppojen viholliskuvien luominen enää onnistu.

Sotimisen taito

Vaikka maan sotaseikkailut olisivat Yhdysvalloissa muodostuneet epäsuosituiksi, kotirintaman arvostus niitä käyviä sotilaita kohtaan on perinteisesti pysynyt korkealla.

Nykyajan sodissa yksittäiset sotilaat ja pienet ryhmät korostuvat entisestään. Massa-armeijoiden rinnalla esiintyvät operaatio kerrallaan toimivat erikoisjoukot.

Lone Survivor pyrkii kuvaamaan, millaista sotiminen on pienten ja tehokkaasti koulutettujen yksikköjen aikakaudella. Elokuvassa nelihenkinen Navy Seals -ryhmä pyrkii ottamaan päiviltä Taliban-johtajan Afganistanissa.

Todelliseen operaatioon pohjaava elokuva esittää ryhmän, joka sopeutuu, taistelee, kärsii, haavoittuu ja kuolee, muttei valita tai epäröi koskaan. Osaaminen, moraali ja motivaatio ovat korkealla.

Massiivisen ylivoiman kohtaavat taistelijat elävät pidennettyä versiota sotarainojen klassikkokohtauksesta, jossa kuolettavasti haavoittunut sotilas ampuu vielä pari vihollista viimeisenä sankaritekonaan.

Leffan tavoittelema kuva näistä miehistä on suoraviivainen. He eivät ole hahmoja elokuvassa, vaan autenttisia ideaalisotilaita.

Niin tukikohtaelämässä kuin taistelussa miehiä yhdistää veljellinen toveruus. Kaveria ei jätetä, eikä ydinperhettä. Puheenaiheet miesten yksityiselämästä rajoittuvat lähinnä kotona odottaviin puolisoihin, joista opitaan elokuvan aikana enemmän kuin päähenkilöistä itsestään.

Realistisuuden tae

Lone Survivorin avainsana on realismi – ainakin yhdysvaltalaisen sotilaselämän puitteisiin liittyen. Kaluston, varusteiden ja käytöksen autenttisuus varmistettiin yhteistyöllä maan asevoimien kanssa. Realistisuus on elokuvalle kirjaimellisesti rekvisiittaa.

Virallisen tuen lisäksi tuotanto palkkasi avustajiksi lukuisia veteraaneja. Huomattavin heistä oli Marcus Luttrell, joka osallistui elokuvan kuvaamaan operaatioon. Luttrellin johdolla pääosanesittäjille järjestettiin kolmen viikon intensiivikoulutus sotilaselämästä.

Hollywoodin ja Pentagonin yhteistyössä ei ole mitään uutta. Sitä harjoitettiin jo silloin, kun natseja vastaan sodittiin oikeasti. Tuttua on sekin, että tältä pohjalta syntyvissä elokuvissa on ehtona oman maan asevoimien esittäminen positiivisessa valossa.

Lone Survivor jatkaa tätä perinnettä ja päivittää sen uusiin korkeuksiin. Elokuvan kuvaama operaatio epäonnistuu, mutta sotilaat ovat silti jäyheitä ja velvollisuudentuntoisia. Edes rajut loukkaantumiset eivät himmennä rankan työn kunniaa. Kuolematkin ovat jaloja – ja hidastettuja.

Kun vihollista ei tohdi mustamaalata, niin sitten hehkutetaan omia joukkoja senkin edestä.

Tässä suhteessa hävytöntä menoa nähtiin kaksi vuotta sitten Act of Valorissa. Siinä Seals-tiimi kiertää maailmaa ja uhrautuu Yhdysvaltoja uhkaavien ilkiöiden nitistämiseksi.

Laivaston erikoisjoukot tukivat Act of Valorin tuotantoa saumattomasti: kaluston lisäksi tuotantoon tarjottiin näyttelijät, nimittäin ryhmä oikeita sotilaita. Ohjaajat vuorostaan olivat hankkineet kannuksensa rekrytointirainojen parissa.

Pentagon kiitti näkyvyydestä. Ainuttakaan sen mainosfilmiä ei aiemmin ollut julkaistu elokuvateattereissa kaksituntisena.

Mainospuhe

Sealsien tapauksessa kaikki julkisuus tuntuu olevan hyvää julkisuutta. Niiden suorittamat pienet menestysoperaatiot ovat hyvää mainosta epäonnistuneiden isojen sotien rinnalla.

Sealsit nousivat erityiseen suosioon Osama bin Ladenin kuoleman myötä. Elokuvamuodossa kyseinen tappoisku päätti Zero Dark Thirtyn. Seals-ryhmä puolusti amerikkalaista vapautta onnistuneesti myös Captain Phillipsin kliimaksissa.

Elokuvissa sotilaiden palvominen ei tosin rajoitu vain tosimaailman konflikteihin tai Sealseihin. Battle: Los Angelesissa ryhmä merijalkaväen sotilaita puolustaa enkelten kaupungin siviilejä avaruusolentojen hyökkäykseltä. Transformers-leffat ihailevat tehokasta sotilastoimintaa yhtä paljon kuin elokuville nimen antaneita jättirobotteja.

Sotilaidensa kautta Yhdysvaltain armeija onkin onnistunut hivuttautumaan elokuviin jälleen sankarina. Ihailun kohdetta vain on tarkistettu.

Ennen sotatarinoissa jaloa oli sotimisen taustasyy, tieto jalosta päämäärästä: natsille nyrkkiä naamaan ja Eurooppa vapaaksi. Nyt jalustalle on nostettu itse sotimisen taito. Lone Survivorissa ja Act of Valorissa siihen kuuluvat myös haavoittuminen ja kuoleminen.

Tunnelma on sama kuin kriittisissä sotarainoissa, joissa sotilaan arki määrittyy pelkästään traumojen ja vammojen kautta. Kärsimys on paitsi olennaista, myös suorastaan toivottavaa.

Koska sota on helvettiä, siitä voi luoda sankarikuvia.

Ilkka Hemmilä