Kulttuuri
29.02.2012

Tarinoita runkkurinkien reuna-alueilta

KIRJA. Kirjalija Joonas Konstig puolustaa Parnasso-lehdessä (1/2012) julkaistussa "Totaalisen romaanin manifestissaan" proosatekstin lukuekonomisia, viihdyttäviä ja koskettavia arvoja.

Provokatiivisesti argumentoitu kirjoitus lipsahtaa taideproosan "runkkurinkien rinkirunkkuja" vastaan hyökätessään pölhöstelyksi, mutta tarjoaa silti relevantin viitekehyksen kehutun tarinaniskijän oman tuotannon tarkastelulle.

Konstigin Kaikki on sanottu on kunnianhimoinen yritys päivittää yläluokkaisten sukuromaanien pullava pukudraama uudelle vuosituhannelle, korvata porvaristraditioiden traagiset representaatiot ylemmän keskiluokan materialistisella merkitysjahdilla.

Romaanissa pääkaupunkilaisperheenisän kuolema laukaisee jälkikasvussa koko joukon perustavanlaatuisia elämänmuutoksia. Sisaruskolmikon kiltti tyttö repsahtaa narkkariksi, humanistiretku vaihtaa japaninopinnot lukkopainiin ja ujo iltatähti rekrytoituu rauhanturvaajaksi.

Keskushahmojen edesottamukset on jaettu näkökulman myötä vaihtuviin tasa-arvoisiin episodilukuihin. Ratkaisu on rakenteellisesti turkasen tylsä, mutta laajan kokonaisuuden ja tarinalinjojen erillisyyden nimissä toki perusteltu.

Konstigin kerronta itsessään on haalimansa suitsutuksen arvoista. Puhekielinen dialogi on suorastaan erinomaisen sujuvaa, eikä edes slangi-ilmaisuissaan töksähtele tärykalvoon. Kerronta palvelee upotusta ja illuusiota, lause onnistuu häviämään taka-alalle. Tämä on tietysti ongelma, mutta pyrin pitämään teoreettiset näkemykseni tällä kertaa vain oman runkkurinkini tiedossa.

Henkilöhahmovetoisuus muodostuu sekä teoksen hyveeksi että kompastuskiveksi. Yhtäällä hahmoissa on rosoisen ristiriitaista tarttumapintaa. Erityisesti sisarushahmojen välinen dynamiikka ja yhteisen historian paino on loihdittu hienosti esiin repliikkeihin.

Toisaalta erillisten tarinalinjojen laajuus kaipaisi tuekseen teoksen langat yhteen nivovaa elementtiä. Kokonaisuus lerpahtaa viimeisen kolmanneksensa kuluessa ja loppu tuntuu enää löysältä maaliin jolkottelulta.

Vaikka männä vuonna julkaistiin paksu pino Konstigin romaania kehnompaa kirjallisuutta, jäi teoksen perimmäinen viesti itseltäni saavuttamatta. Tekstiin on kyllä ladattu kokonainen armada viihdyttävyyden, immersion ja koskettavuuden tehoja, mutta niin on Kotikatuunkin.

Jos Konstigin tarkoituksena taas oli kertoa, että tämmöisiä ovat nämä nykysukupolvet, irrallaan ja eksyksissä, niin sen tiesin ahkerana lukijana jo entuudestaan.

MIIKKA LAIHINEN

Joonas Konstig:

Kaikki on sanottu. Gummerus 2011. 452 s.