Tässä paikassa
01.04.2020

Tässä paikassa: Joen toiselle rannalle

Teksti:
Frida Maria Pessi
Kuvat:
Teemu Perhiö

Vihaan välitiloja.

Pysähtymisen hetkiä, joissa kaikki on auki tai umpi­kujassa. Levottomuutta, joka minuun on sisäänrakennettu syntymässä. 

Kun muutin Turkuun, ajattelin vihdoin pysähtyväni. Mutta juurtuminen on vaikeaa, jos on asunut alle nelikymppisenä seitsemässätoista eri asunnossa ja neljässä eri kaupungissa.

Minusta on tullut nomadi, vaeltaja.
 

Puoli vuotta sitten perustin tukikohtani Iso-Heikkilään. Uuden alun äärellä minä ja asuinalueeni hengitimme samassa rytmissä nikotellen. 

Täällä vanhoja, rapistuneita teollisuusalueita rakennetaan uutuuttaan kiiltäviksi asuinalueiksi. Täällä olet lähiössä poistumatta koskaan keskustasta.

Täällä lähdön tunnelmasta on mahdotonta päästä eroon, kun junat, laivat ja isot tiet kulkevat läheltä. 

Ehkä minä en ollut valmis muutokseen. Suljin ovia, jotka olin ensin puskenut auki, repinyt saranoiltaan ja pitänyt raollaan.

Tai ehkä Iso-Heikkilä ei vain koskaan tarjonnut minulle kotia.

Asuntoni huokailee uutuuttaan ja sen seinät ovat koskemattomat. Taulut nojaavat makuuhuoneen nurkkaan.

Nukun edelleen olohuoneessa vuodesohvalla, jonka ei pitäisi olla kenenkään peti. Ikävöin sinne, mihin en voi enää palata ja kaipaan sitä, mikä ei ole vielä edessä. 

Kahlaan päivittäin mudassa ja odotan naapuriin revittyjen joutomaatonttien muuttuvan työmaiksi. Kevyen liikenteen väylästä on puhuttu, mutta vielä pitää väistellä autoja, citykettua ja koiranpaskaa, jota kukaan ei viitsi täällä kerätä. 
 

En suunnitellut eroavani. Tuskin kukaan suunnittelee. Jatko-opintojani suunnittelin hartaasti, mutta niiden rahoituksesta on mahdotonta tietää etukäteen.

Kaukana tulevaisuudessa hahmotan urahaaveitteni ja muuttosuunnitelmieni ääriviivat, mutta niitä on vielä mahdotonta sanoittaa. Ensin tarvitaan väikkäri ja faktatietoa siitä, miten Brexit vaikuttaa suomalaisen emigrantin identiteettiin. 

Välitila on väistämätön. Herään joka päivä epävarmuuden tunteeseen. Kuljen päivän läpi ja keskityn velvollisuuksiin, joista se koostuu. Työpäiviä, luentoja, kirjoittamista.

Viikonloppuna tuijotan ystäviäni lempein silmin, mutta en jaksa enää ymmärtää, mistä he puhuvat. Googletan siskoni koiranpennuille geenitestejä ja yritän olla oma itseni. 
 

Krooninen väsymys asuu välitiloissa. Olen hereillä, mutta en läsnä.

Sitten saan asuntotarjouksen ensimmäiseen opiskelija-asuntooni ja palaset alkavat löytää paikkansa. Saan avaimet huhtikuussa, mutta olen jo valinnut uuteen kotiini verhot.

Väitöstutkimukseni apurahahakemukset odottavat päätöksiä ja meren takana joku uskoo, että voin saavuttaa kaiken. Ilman välitiloja ei ole tulevaisuutta. 

Eräänä päivänä ajan bussilla Iso-Heikkilän läpi ja näen uudet talot, uudet ihmiset ja kodit, jotka he ovat itselleen rakentaneet. 

Ehkä minäkin hymyilen heille. Ehkä tunnen nostalgiaa. Ehkä iloitsen alueen kauneudesta. 

Mutta ensi kuussa, kun pakkaan elämäni vanhoihin maitolaatikoihin ja käännän Opelin nokan kohti joen toista rantaa, tiedän, etten tule kaipaamaan Iso-Heikkilää.
 

Lue lisää

Sun villakoirasi nimi oli Nuppu

”Asuin pikku yksiössä Kupittaankadulla ja vietin paljon aikaa yksin. En viitsinyt käydä opiskelijariennoissa, enkä toisaalta nyhjätä sisälläkään. Niinpä tartuin ilmoitukseen: ”koiranhoitajaa kaivataan”.” (1/2020)

Paluu pornokadulle

Alussa oli Sabina, Cobacabana ja Mirin iskender. (7/2019)

Maailmankaikkeuteni Halinen

”En osannut pelätä loukkaantumista, vaikka kompastuin ja teloin jatkuvasti itseäni. Eivätkä loukkaantumiset saaneet minua yhtään varovaisemmaksi. En enää edes itkenyt kun näin raajoistani vuotavan verta. Siihen aikaan vatsassani ei vielä möyrinyt samalla tavalla kuin nykyään, kun katson korkealta paikalta alas.” (6/2019)

Olen kaivannut sinua, Kerttuli

”Kun minä muutin Kerttuliin, sinä et ollut mitään. Kukaan ei puhunut sinusta, ei sanallakaan. Mutta jos on Portsasta, se kuuluu kertoa, koska siellä syreenit kukkivat kauniiden talojen pihoilla, ja talojen sisuksissa kauniit ihmiset kilistelevät korkeita laseja.” (5/2019)