Tässä paikassa
06.03.2020

Tässä paikassa: Sun villakoirasi nimi oli Nuppu

Teksti:
Johanna Asp

Ensimmäisestä opiskeluvuodestani jäivät mieleen pitkä ja tuulinen katu, harmaa kotitaloni ja päättymättömät kävelylenkit.

Outoa kyllä, uudessa elämänvaiheessa kaikki tuntui pysähtyneen. Asuin pikku yksiössä Kupittaankadulla ja vietin paljon aikaa yksin.

En viitsinyt käydä opiskelijariennoissa, enkä toisaalta nyhjätä sisälläkään. Niinpä tartuin ilmoitukseen: ”koiranhoitajaa kaivataan”.

Parin korttelin päässä asunut Korhonen jätti harmaan ja hyvin pörröisen Nuppu-villakoiransa huoletta minun, ventovieraan hoiviin. Aloin ulkoiluttaa Nuppua aina Korhosen ollessa poissa, ja muulloinkin.

Ensi töikseni kuitenkin leikkasin Nupun ylikasvaneen turkin keittiösaksilla lyhyemmäksi ja sidoin sen otsalle pienen nutturan, jotta koira näkisi turkkinsa alta jotain.
 

Otin lenkkeilyharrastuksemme hyvin vakavasti. Kävelimme pitkiä matkoja, joskus Skanssille asti. Halusin yhä uudestaan Kupittaanpuistoon, siellä vuohet tuijottivat ohikulkijoita oudoilla silmillään ja urheilulliset ihmiset juoksivat väsymättä. 

Otin tavakseni puhella Nupulle omia asioitani ja kertoilla elämästäni ennen Turkuun muuttoa. Nuppu oli enimmäkseen hiljainen ja tottelevainen, joten se kuunteli kiltisti, kun paasasin sille Turun kaupungista, opinnoistani ja metelöivistä naapureista.

”Kyllästyttää ihmiset, joilla ei ole tapoja,” marmatin ponnistellessani vastatuuleen jossain ison hautausmaan liepeillä.

Astuin suojatielle ja lähestyvän auton kuski tööttäsi vihaisesti.

”Juuri tuollaiset pölvästit! Eikö urpo näe, että minulla on pieni koira!”

Nostin Nupun syliini ja kannoin sen tien yli. Mulkaisin vihaisesti autoa, joka kaasutti pois.
 

Syksy taittui kohti talvea. Jatkoimme retkiämme urhoollisesti, vaikka Nuppu oli niin pieni, että se upposi mahaansa myöten loskaan. Villakoirilla ei ole pohjavillaa lainkaan, joten Nuppukin piti talvisin kulahtanutta villapaitaa, jonka alkuperäistä väriä oli mahdotonta arvailla.

Kävelimme usein kotikatuani pitkin kohti Marttia ja katselimme ihmisten pihoja. Oli samanlaisia harmaita kerrostaloja kuin minun, joissa naapurit kyräilivät toisiaan. Saman kadun toisella puolella oli omakotitaloja, joiden ikkunoissa vilahteli iloisia lapsia kauniiden kattolamppujen alla. 

Joskus otin Nupun luokseni kylään. Katsoimme yhdessä sarjoja tietokoneelta, minä söin makaronia ketsupilla. Minusta oli melkoinen onnenpotku, että paras ystäväni ei kiinnittänyt huomiota lievästi sanottuna ankeaan asumukseeni, jossa reikäinen lakana toimitti verhon virkaa ja kaapin­ovet roikkuivat. 
 

Kevät tuli arvaamatta. Valo paljasti yksiöni viimeisetkin muhkurat ja naarmut, ja aloin kuin huomaamattani hankkiutua ylimääräisistä tavaroistani eroon. Halailin Nuppua entistä useammin, ja opetin sille pari uutta temppua. Viimein tuli aika kertoa totuus.

”Olen päätökseni tehnyt”, sanoin Nupulle.

”Muista sitten olla kiltisti, äläkä mene lätäköihin, ettei sinulle tule ihottumaa.”

Vein Korhoselle laatikollisen purutikkuja ja koirien hammasharjan. Vielä samana päivänä kiskoin ainoan lamppuni asuntoni katosta ja suljin oven perässäni, ensimmäistä kertaa helpottuneena.
 

Lue lisää

Tässä paikassa: Paluu pornokadulle

Alussa oli Sabina, Cobacabana ja Mirin iskender. (7/2019)

Maailmankaikkeuteni Halinen

”En osannut pelätä loukkaantumista, vaikka kompastuin ja teloin jatkuvasti itseäni. Eivätkä loukkaantumiset saaneet minua yhtään varovaisemmaksi. En enää edes itkenyt kun näin raajoistani vuotavan verta. Siihen aikaan vatsassani ei vielä möyrinyt samalla tavalla kuin nykyään, kun katson korkealta paikalta alas.” (6/2019)

Olen kaivannut sinua, Kerttuli

”Kun minä muutin Kerttuliin, sinä et ollut mitään. Kukaan ei puhunut sinusta, ei sanallakaan. Mutta jos on Portsasta, se kuuluu kertoa, koska siellä syreenit kukkivat kauniiden talojen pihoilla, ja talojen sisuksissa kauniit ihmiset kilistelevät korkeita laseja.” (5/2019)