Kulttuuri
14.11.2012

Terrori vakavoitti Hollywoodin

  • Uuden sukupolven poliittisissa Hollywood-elokuvissa sankarien teot hukkuvat massaan. Argo edustaa Hollywoodin tämänhetkistä Lähi-itä-analyysia.

Ben Affleckin ohjaama ja Chris Terrion käsikirjoittama, äskettäin teattereihin vaeltanut Argo on Hollywoodin syyskuun 11. päivän jälkeistä Lähi-itä-analyysia tiukimmillaan. Elokuvan moraalissa on sävyjä, toiseudessa inhimillisyyttä ja tapahtumissa historiallista perspektiiviä.Nallepartainen Tony Mendez tuijottaa vuonna 1979 pyöreäsankaisesta tv:stä Yhdysvaltain suurlähetystön aidan yli kiipeäviä kovaäänisiä iranilaisia. Jos Argo (2012) olisi filmattu reilu vuosikymmen sitten, olisi elokuvan sanoman todennäköisesti voinut tiivistää seuraavasti: julmat muukalaiset ovat jälleen uhkaamassa viattomien amerikkalaisten henkiä.

Amerikkalaisten elokuvien menneisyyden tulkinta on klassisesti ollut anekdoottimaista. Poikkeuksiakin on aina toki ollut, kuten Oliver Stonen Platoon (1986) ja Alan J. Pakulan All the President's Men (1976).

Vaikka Argo yksinkertaistaa, se ei yksiselitteistä. Pakenemaan joutuvat suurlähetystön työntekijät ovat sivullisia uhreja, mutta heidän ahdinkonsa taustavaikuttajana on Yhdysvaltain pitkän linjan politiikka.

Ihmiskasvoinen vihollinen

Vuoden 2011 terrori-iskut olivat kuin liian aikainen herätys amerikkalaiselle poliittiselle elokuvalle. Oikeastaan vain punaisten pelko ja Watergate-skandaali ovat ravistelleet samalla tavalla.

Taloudellisesti kestämättömän Neuvostoliiton kaaduttua hautaansa tarvitsi Hollywood uuden viholliskuvan. Suurisuisia diktaattoreita vilisseet vanhat sivistyskansat astuivat vaarattoman klovnin asussa valkokankaalle.

Aurinkoinen syyskuun päivä vuonna 2001 muutti kaiken.

Elokuvaeliitin George W. Bush -vastaisuuden ja tragikomediaksi kääntyneen Irakin sodan seurauksena 9/11:n jälkeinen hämmennys jäi lyhytaikaiseksi. Jopa blockbusterit, Christopher Nolanin Batman-elokuvat etunenässä, alkoivat pähkäillä tapoja puhua terrorista ja pelon ilmapiiristä.

Viholliskuvat vaativat tunnistettavia pärstöjä, mutta niistä on viimeistään Osama Bin Ladenin kuoltua ollut huutava pula. The Deer Hunterin (1978) sadistinen Vietkong-kiduttaja osoitti, että fiktiivisetkin tikkataulunaamat kelpaavat.

Argo kieltäytyy auttamasta. Tarinassa ei ole luonnollista paikkaa viholliskasvoille, joten niitä ei nähdä.

Tie siviilien massamurhaajaksi kulkee tänä päivänä ymmärrettävien tunteiden kautta. Yleensä pommimies on uhri. Jopa todellinen sankaritarina United 93 (2006) murtaa myytin kylmäverisesti operoivista sarvipään suurlähettiläistä. Yhä useammin räjähdyksen syynä on kärsimyksen fileeraama elämä.

Vastuullista fiktiota

Fiktion ei tarvitse noudattaa dokumentin sääntöjä. Sanalla sanoen se voi rehellisesti olla epärehellinen. 9/11:n jälkeiset poliittiset elokuvat ovat trilleriluonteestaan huolimatta tukeutuneet päivälehtien otsikoihin.

Kärjistämällä voi tehokkaasti haastaa vakiintuneita myyttejä ja Argo on ilmaisultaan räväkämpi kuin suurin osa virkaveljistään. Sen tarinassa on helposti lähestyttävä keskiö. Pitkälti tästä johtuen elokuva on rohminut lipputuloja tyystin eri tahtiin kuin suurin osa muista Lähi-idän ekskursioista.

Viihteellisemmästä ulkokuosistaan huolimatta Argo heristää sormeaan propagandalle. Reteydestä huolimatta tarve autenttisuuteen on kova. Lopputekstien aikana sekä näyttelijöitä että joitain kohtauksia verrataan alkuperäislähteisiin.

Protagonisti Tony Mendezin punoma juoni paenneiden panttivankien kotiin tuomiseksi nojaa olemattoman elokuvan Iraniin sijoittuviin kuvauksiin. Operaatiota varten CIA luo käsikirjoittajien tavoin valheellisia identiteettejä ja pitää todelliset tekijät piilossa. Iranilaisen rajavartijan ja popcornia mussuttavan katsojan ero on pieni.

Suuri amerikkalainen, mikä?

Jotain tuttuakin 9/11:n jälkeisissä Hollywood-elokuvissa on ollut: liittovaltion byrokratia on mätä. Pukumies – oli hän sitten yhtiön tai hallinnon edunvalvoja – on petoksen symboli. Argon toimistorotat eivät ole juuri hyödyllisempiä kuin Body of Liesin (2008) Ed Hoffman.

Argon CIA on kyniä teroittava jättiläinen, jonka tilannearviot ovat vessalukemistoa ja kuusen latvaan peruutetaan jatkuvasti takamus edellä. Doug Limanin Fair Gamessa (2010) CIA ja Valkoinen talo pettävät agenttinsa. Sekä Liman että United 93-ohjaaja Paul Greengrass ovat tehneet Bourne-elokuvia, joiden CIA-kuva höyryää kompostille.

Hämmästyvästi amerikkalaisesta Lähi-idän miljööstä on liki täysin siistitty pois omien poikien patrioottisuus. The Hurt Lockerin (2008) protagonisti purkaa pommeja omaksi huvikseen silmät kiiluen ja Argon Mendez on suoraselkäisyydestään huolimatta pikemminkin kunnian kuin Yhdysvaltain ystävä.

Mendez kuulee esimieheltään, että presidentti Jimmy Carter kutsui häntä "suureksi amerikkalaiseksi". Mendez pyytää tarkennusta, "suuri amerikkalainen, mikä?". "Hän ei sanonut" kuuluu lakoninen vastaus.

Niin sanotusti vasemmistolaisen Hollywoodin silmissä Yhdysvaltain ainutlaatuisuus on Floridan rollaattorikansan konhotusta.

TEKSTI: JOUKO LUHTALA

KUVA: WARNER BROS. ENT.

Kirjoittaja on kandidaatintutkielmassaan käsitellyt WTC-iskujen jälkeisen Hollywood-elokuvan näkemystä Yhdysvaltain roolista Lähi-idässä.