Kulttuuri
09.11.2011

Unohduksen ääni

Matalamielisten ihmisten juorujen kuunteleminen on ikävää eivätkä yliopisto ja tieteelliset piirit tässä suhteessa ole pullapuotia kummemmat, joten on paras pysyä omassa seurassaan.

Tasapaksun, oireellisesti usein "nykyproosaksi" kutsutun tusinatarinoinnin edessä tulee herkästi unohtaneeksi, että romaanikin on pohjimmiltaan taidemuoto. Todellisuuden hiilikopioita kilpaa työstävien skribenttien hyppysissä teksti vain taipuu perin harvoin taiteeksi asti. Sujuvasta kerronnasta ja sukkelasta juonikyhäelmästä on tullut itseisarvoja, kustantajien syksyn uutuusluettelot sekoittuvat helposti Kotikadun tasaisina rullaaviin lopputeksteihin.

Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja lukeutuu niihin kuluvana vuonna yhden käden sormilla laskettaviin kotimaisiin proosajulkaisuihin, joiden edessä asennevammainen kriitikkokin herkistyy. Historiallisen henkilön (kasvitieteilijä William Nylander, 1822–1899) fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä kehkeytyy ihailtavan monitasoista aatehistoriallista taideproosaa, termin lempeimmässä mahdollisessa merkityksessä.

Teoksen alkuasetelma on pettävän simppeli. Jäkälätutkija Nylander viettää sosiaalisen eristäytyneisyyden ja materiaalisen niukkuuden värittämiä vanhuudenpäiviään pariisilaisessa yksiössä. Omaelämäkerta tavoitteenaan Nylander ryhtyy pitämään päiväkirjaa, mutta vaatimattoman arjen konstailematon kuvaus ja katkeransävyisiksi paljastuvat muistelot ajavat pian tieteellisten saavutusten ylöskirjaamisen edelle.

Carlsonin rakentama kaunokirjallinen henkilökuva on kerrassaan häkellyttävä suoritus. Nylanderia ei käy sääliksi eikä kateeksi, vaan taidokkaasti rakennettua tekstikokonaisuutta lähestyy nöyrästi kuin vanhaa, vähän vieraaksi käynyttä ystävää. Niteen etuliepeestä vuosilukuja tavanneen lukijan valtaa kuitenkin lohduton melankolia. Alusta pitäen on selvää, että Nylanderin päivät ovat pian luetut – tai oikeammin kirjoitetut.

Unohduksen ja "historiaan jäämisen" dynamiikkaa käsitellessään teos törmäyttää toisiinsa muutamia erilaisia ihmiskuvia, naureskelee protagonistinsa suulla porvarillisen tapakulttuurin kummallisuuksille ja äityy siinä sivussa filosofeeraamaan tieteellisten faktojen historiallisuuden äärellä.

Tyylin taitajana Carlson on suomalaisittain huippuluokkaa. Vuonna 2009 ilmestyneen Herra Darwinin puutarhurin leikkisä moniäänisyys on vaihtunut päiväkirjamuodon huoliteltuun monologiin.

Tekstin taustapiruna väijyy silti edelleen äänen antamisen humanistinen rakkaudenteko, ihmisarvon pilkahteleminen sellaisilla todellisuuden transmodernistisilla takapihoilla, joilla eivät tainat koikkelehdi.

MIIKKA LAIHINEN

Kristina Carlson

William N. Päiväkirja

Otava 2011. 159 s.