Kulttuuri
11.04.2013

Viihtymisen ja sietokyvyn rajamailla

Kahdeksan tuntia tusinaviihdettä putkeen – turtuvatko aivot vai pysyykö järki tallella? Toimittaja pyhitti päivän tosi-tv:n tuijottamiselle.

MTV:n, ei Maikkarin vaan entisen Music Televisionin, muutos teineille suunnattuja tosi-tv-ohjelmia suoltavaksi koneeksi jaksoi vielä joskus kummastuttaa niitä, jotka vanhasta tottumuksesta mielsivät kanavan näyttävän enimmäkseen musiikkivideoita.

Nykyään reality-sarjojen seuraamista ei sen sijaan tarvitse häpeillä – kunhan muistuttaa katselevansa niitä muodikkaan ironisesti.

Ystävieni kanssa saimme jonkin kanavan nykytilaa käsitelleen keskustelun pohjalta idean MTV-katselumaratonista. Nopeasti projekti alkoi tuntua myös toteuttamisen arvoiselta idealta. Toisena pääsiäispäivänä ei olisi edes ollut mitään parempaa tekemistä.

Mutta missä piilee näiden sarjojen suosion salaisuus? Päätin ottaa selvää tulkitsemalla ohjelmia kirjaimellisesti ja camp-lasien läpi katsomalla.

Klo 12.15

Homma pyörähtää käyntiin Friendzone-ohjelmalla, jossa päähenkilöt pyytävät kaveriaan avuksi treffeille valmistautumisessa vain paljastaakseen, että ovatkin ihastuneita kyseiseen kaveriin.

Monta episodia samaa kaavaa noudattavaa ohjelmaa katsoessa iskee puutumisen pelko, mutta ihastuksen kohteen vastausta odotellessa tuskallisuuden myötäelämiseen on joka kerta helppo päästä mukaan. Ohjelmassa ihanan aitoa ovat tunteiden paljastuksen jälkeiset vaivaantuneet ilmeet ja eleet sekä varsinkin kielteistä vastausta seuraavat kiusallisuuden hetket. Ne tuskin voivat olla näyteltyjä.

Seuraavaksi pyörähtää käyntiin Made. Se on klassinen muodonmuutosohjelma, jonka kahdesta päivän aikana tulleesta jaksosta mielenkiintoisemmassa animenörttitytöstä pyritään muokkaamaan koulun tanssiaisten kuningatar.

Aggressiivisen bisnesbarbin valmennuksessa tyttöä kannustetaan hylkäämään nörttimäisimmät piirteensä, ja hän käy läpi tyylinvaihdoksen. Kaiken päätteeksi todetaan: "You are now officially girly!" Sopiva tanssiaisparikin löytyy.

Harmittelemme, ettei tarinassa enää kerrota, sisäistääkö hieman vastahakoisesti mukana ollut tyttö valmentajan opit pysyvästi oikean persoonallisuutensa hyläten – toivottavasti ei sentään.

Yleisfiilikset kuitenkin ovat tässä vaiheessa varsin positiiviset ja "ei tää nyt niin pahalta tunnu" -henkiset.

Klo 16.20

Putken puolivälin tienoilla meitä viihdyttää I Used To Be Fat -laihdutusprojekti. Ohjelmassa häiritsee pariin kertaan ääneen lausuttu oletus, että vain laihana voi olla aidosti onnellinen. Prosessi etenee muuten positiivisuuden kautta ja jättää onnistumisen avulla hyvän mielen. Laihtumisen lisäksi ohjelmassa kuvatun teinitytön vaikea suhde äitiin kehittyy myös parempaan suuntaan.

Kaiken ymmärtävyyteen pyrkimisen lomassa en voi välttyä holhoavalta ajatukselta, että näissä ohjelmissa ei todellakaan pyritä kyseenalaistamaan vallitsevia ajatusmalleja, vaikka niissä olisi varsin oiva mahdollisuus iskostaa nuoriin edes hieman kriittistä ajattelua.

Reality-sarjojen lomassa nähdään pari fiktiivistä sarjaa, joista molemmista jää päällimmäisenä mieleen geneerisyys ja ontuva vaikutteiden otto aiemmista suosikkisarjoista. Hollywood Heightsissa on yritystä jopa Gilmore Girls -henkiseen sanailuun, vaikka juoni on puhdasta saippuaoopperaa ja toteutus muistuttaa lähinnä kotoisia Salkkareita. Awkward sen sijaan on kuin 2010-luvulle päivitetty ja teini-ikäisten maailmaan sijoitettu Sinkkuelämää jo voice-over -kerrontaa myöten. Sarjat ovat sen verran teflonpintaisia, että keskittymiseni pakostakin herpaantuu hieman.

Sivuhuomiona sanottakoon, että joka ikisellä mainoskatkolla pyörii täsmälleen sama mainosruletti. Se vasta alkaakin tässä kohtaa nyppiä.

Klo 20.35

Selvästi pahinta sosiaalipornoa tarjoaa Teen Mom -reality, jossa seurataan teiniäitien moniongelmaista elämää. Jos olisi erehtynyt saamaan käsityksen, että kanavan ohjelmisto olisi kaikin tavoin siloteltua, viimeistään tämä inhorealistinen show kumoaa sen kuvaamalla päihderiippuvuutta ja väkivaltaa kaunistelemattomasti.

"Tästä tulee jotenkin likainen olo", toteaa kaverini.

Pelottavaa kyllä, itse en osaa enää kauhistua juuri mistään sarjan järkyttävyyksistä.

Putken viimeisenä ohjelmana näemme Teen Momista talk show -tyyppisen kauden päätösjakson, jossa useiden reality-ohjelmien vakiokasvo Dr. Drew kaivaa esiin kaikki detaljit päähenkilöiden ihmissuhdekiemuroista. Lopuksi hän pitää saarnan ehkäisyn tärkeydestä, mitä teinit myötäilevät hiukan innottoman oloisesti.

Lääkeriippuvuudesta kärsinyt äiti kertoo tajunneensa vieroitusjakson aikana, että elämästä voi selvitä, vaikkei pääsisi internetiin joka päivä. Kommentti saa aikaan katsomossamme yhtenäisen facepalm-reaktion.

Silti sarjassa falskeimmalta tuntuu teinipariskunta, joka on antanut lapsensa adoptoitavaksi. Kaksikon vastuullisuutta korostavat puheet ovat täynnä suuhun laitettuja sanoja, tai siltä ne ainakin kuulostavat.

Maratonin jälkeen

Reilun kahdeksan tunnin pituinen katseluputki sisälsi kohtuuttoman määrän lauseentäytteinä olleita like-sanoja ja kiekaisuintonaatioita, mutta ei sittenkään tuntunut aivan niin uuvuttavalta kuin olisi pahimmassa tapauksessa pelännyt.

Vielä maratonin lopussa koimme jonkinlaisena vieraantumisen huippuna sen, että teiniäidit viittasivat oman elämänsä käänteisiin ohjelmien tuotantokausien aikamääreillä, tyyliin "tämän kauden alussa sitä ja tätä" tai "olen kasvanut ihmisenä viime kauteen nähden". Tähän tunteeseen yhdistyi pieni helpottuneisuus siitä, että suhteellisuudentajumme oli mitä ilmeisimmin pysynyt ennallaan.

Vaikka en toiste samanlaiseen katseluoperaatioon ryhdy, en kuitenkaan suuremmin kummastele, miksi ohjelmat puhuttelevat teinien lisäksi myös aikuistuneempia katsojia, joilla on "aivot narikkaan" -viihteen vaje.

Ohjelmat olivat helppoa katsottavaa, kun ääripäiden tunteita ei kokenut ihan älyttömän vaivaannuttavina. Oikeanlainen camp-mieliala myös löytyi kuin itsestään.

Turtuminen ja kulttuurinen etäisyys lievensivät pahinta myötähäpeää. Siten ohjelmat olivat ainakin miellyttävämpiä seurattavia kuin useimmat kotimaiset reality-ohjelmat.

TEKSTI: KASPERI TEITTINEN

KUVITUS: JULIA KOIVULANAHO