Essee
26.08.2015

2010-luvun rap teki rockista toissijaista

Teksti:
Joel Haapamäki
Kuvat:
Tytti Roto

Euroopan suurimman rockfestivaalin pääesiintyjä oli tänä kesänä räppäri, joka uskoo olevansa maailman suurin rock-tähti. Kuvio kertoo olennaisen paitsi rockin alennustilasta, myös kulttuurimme naurettavuudesta.

”You are now watching the greatest living rock star on the planet!” julisti amerikkalaisräppäri Kanye West kesäkuussa Glastonbury-festivaalin päälavalla.

Brittifestivaali on rock-instituutio siinä, missä sen pääesiintyjätkin: vuodesta 1970 lähtien Glastonburyssa ovat soittaneet kaikki suurimmat Metallicasta David Bowieen ja The Rolling Stonesista Neil Youngiin. Tänä vuonna festivaalin päälavalle nousivat muun muassa The Who, Mötörhead ja Patti Smith.

Mutta miksi Kanye? Vastaus löytyy jostain yläosattoman Rihannan, spektaakkeliyhteiskunnan ja AC/DC:n välistä.

 

Nuorisokulttuurin vanavedessä 1950-luvulla syntynyt rock-musiikki on elänyt vaiherikkaan elämän: se on varttunut Little Richardsista Keith Richardsiin ja haarautunut progesta punkin kautta indieen.

Eläkeikäinen genre on kuitenkin alkanut osoittaa viime vuosina vanhenemisen merkkejä.

Rockin pelastajiksi vuosituhannen vaihteessa tituleeratut vaihtoehtobändit The Strokesista The White Stripesiin ovat taantuneet toistamaan paitsi esikuviaan myös itseään. Stadionrokkarit Foo Fightersin ja Musen johdolla ovat banalisoineet valtavirtarockista kaiken sen, mitä

AC/DC:n kaltaisten kehäraakkien maailmankiertueet ovat jättäneet jäljelle.

Juuri tähän saumaan on iskenyt rap.

1970-luvulla syntynyt rap-musiikki ei kärsi rockille ominaisesta menneisyydessä vellomisesta. Genre on kehittynyt tiiviisti sitä ympäröivän kulttuurin kanssa, ja siksi onnistunut kuvaamaan aikamme henkeä huomattavasti rockia tarkkanäköisemmin.

2010-luvulla rapin suosio on kasvanut räjähdysmäisesti, ja seuraukset näkyvät joka puolella.

Rap-artistit ovat rikkoneet Spotifyn kuunteluennätyksiä ja nousseet kriitikoiden lemmikeiksi. Samalla genre on levinnyt pop-musiikkiin. Rapista ammennetut vaikutteet ovat vahvasti läsnä esimerkiksi Rihannan, Beyoncen ja Miley Cyruksen viimeisimmillä tuotoksilla.

Vielä joitakin vuosia sitten sekä Rihanna että Miley soittivat videoillaan sähkökitaraa.

 

Kanyen ja kanadalaisräppäri Draken kaltaisia mammutteja voi perustellusti kutsua 2010-luvun rock-tähdiksi. Stadioneita täyttävät räppärit ovat aikamme ilmiöitä – egoistisia sankareita sukupolvelle, jonka keskittyminen ei riitä kitarasooloihin.

Valtavirtarap on syrjäyttänyt rockin siltä riemastuttavien roolileikkien ja hedonististen ylilyöntien näyttämöltä, jolle alennustilassa oleva kulttuurimme on tarjonnut puitteet.

Dean Kissick sivusi aihetta Spike-lehden esseessään länsimaisen populaarikulttuurin omituisesta mieltymyksestä groteskiin camp-estetiikkaan. Esimerkkeinä Kissick mainitsi Rihannan Bitch Better Have My Money -musiikkivideon ja ilmiön nimeltä Young Thug.

23-vuotiaan jenkkiräppäri Young Thugin musiikkivideoita on ladattu YouTubessa satoja miljoonia kertoja. Videot ovat kultaketjuineen, setelitukkoineen ja läpeensä objektivoituine naishahmoineen kuin tyylipuhdasta lajityypin satiiria. Ja juuri tässä piilee koko homman juju.

Auttamattoman viihdyttävät rap-musiikkivideot tarjoavat yleisölle samankaltaista infantiilia larppia kuin glam-rokkarien hiuslakankatkuinen sekoilu vuosikymmeniä sitten. Ne ovat niin teatraalisia ja yliampuvia, että raja trollauksen ja ryppyotsaisuuden, performanssin ja ”oikean elämän” väliltä on hävinnyt tyystin.

Eikä itsensä vakavasti ottavalla ja retromanian rampauttamalla rockilla ole tarjota vastinetta Ariel Pinkin tai Mac DeMarcon kaltaisia eksentrikkoja lukuun ottamatta.

 

”Rap is the new rock ’n’ roll”, mesosi Kanye legendaarisessa BBC-haastattelussaan vuonna 2013. Mutta ei rock ole menossa mihinkään – siitä pitää parhaiten huolen Kanye itse.

Viime talvena Kanye julkaisi kaksi uutta kappaletta itsensä Paul McCartneyn kanssa. Glastonburyssa räppäri päätyi tulkitsemaan vähintäänkin irvokkaalla tavalla Queenin Bohemian Rhapsodyn.

Ja tässä on koko sotkun suurin ristiriita.

Kun Kanye nojaa McCartneyn nimeen ja Freddie Mercuryn lahjakkuuteen todistellessaan olevansa ”maailman suurin rock-tähti”, hän osoittaa, kuinka pitkä matka rapilla lopulta on rockin merkittävyyteen.