Kolumni
27.02.2013

Ay-yhyy

Minä olen sillä tavalla naiivi, että haluan uskoa ammattiyhdistysliikkeeseen. Työntekijäin solidaarisuus, yhdessä olemme voimakkaampia, tiettekö, semmoista kliseistä kuraa. Se liikuttaa minua, yhteisöllinen jyvä sisälläni suhisee säkkiä kohden. Aina kun joku sanoo kuuluvansa Loimaan kassaan, heitän hieman suolaa olkapääni yli ja ajattelen, että enpä olisi uskonut, tuokin on tuommoinen omaa etua tavoitteleva sika.

Ollessani töissä maksoin uskollisesti jäsenmaksua, prosenttia palkastani. Vaikka palkkani oli kusinen, syydin ammattiliitolleni kuukaudessa enemmän rahaa kuin mitä kulutin elämälle välttämättömimpiin, puhelinliittymään tai nettiin. Ei se sillä tavalla haitannut. Mitäpä en maksaisi siitä turvallisuuden tunteesta, että voin joskus tulevaisuudessa palkkatoivetta itsensä vähättelyn ja törkeän yliarvioinnin rajamailla sorvatessa kysyä asiantuntijalta, mitä minun oikeasti kuuluu vaatia. Ja ansiosidonnaisesta ja oikeusavusta. Ja ennen kaikkea siitä, että näinä aikoina, kun suomalainen työelämä sanoo hyrskynmyrskyn ja akateeminen työttömyys suihsuih, joku siellä lehtipihvin ja ahtaajan hajuisessa kabinetissa ymmärtää, mitä on olla nuori korkeasti koulutettu nainen 2010-luvun työmarkkinoilla.

Havahduin, kun Sture Fjäder, liittoni liiton Akavan ja meidän kaikkien akateemisten puheenjohtaja sanoi Suomen Kuvalehdessä, että sosiaaliturva shmosiaaliturva. Sielussani välkähti epäilys, mutta ajattelin, että totta kai kokoomuslaisessa arvomaailmassa ryyditetty keski-ikäinen ekonomi on tuota mieltä. Ei se vielä mihinkään oikeaan vaikuta, on vain hyvää viihdettä, kun ay-pomo vähän läpällä kyykyttää heikkoa.

Sitten tuli se opintotuen rakenteelliseen uudistamiseen liittyvä kannanotto. Korkeasti koulutettujen ammattiliitto juhlavasti julisti, että valtiovallan on pitävä poistaman tulorajat täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi. Samalla liitto toivoi, että opiskelijoita palkittaisiin tavoiteaikaa nopeammasta valmistumisesta. Tässä kohtaa on hyvä kerrata, että yliopistokoulutuksen tavoiteaika on viisi vuotta (3+2). Akava joko vaati nuorilta jäseniltään pokalla naamaa epäinhimillistä ylisuorittamista, tai ei tiedä mitä "tavoiteaika" yliopistotutkintojen tapauksessa tarkoittaa. En tiedä kumpi on pahempi. Kävelin ympäri asuntoani ja huusin. Teki mieli kirjoittaa omalla verellä joku ponnekas manifesti, mutta tyydyin avautumaan Akavan FB-sivulla.

Joitain viikkoja sitten Akava julkaisi laaja-alaisen dokumentin nimeltä "Suomen työn linja 2019". Opintotukikannanoton kanssa samalla polulla seikkaileva parru mossahtaa tukevasti sukupolveni auringonpaisteelta välttyvään soppeen tutulla tavalla: Opintotukea pitäisi Akavan mukaan rukata lainapainotteisemmaksi kohden opintojen loppuvaihetta ja se tulisi sitoa lukuvuosien määrään. Liitto, joka itse raportoi akateemisen työttömyyden kasvusta ja tietää tulevaisuuden olevan epävakaa, haluaa siis ykskantaan sälyttää meille – minulle ja sinulle – suuremman velkataakan epävarman tulevaisuuden kylkeen. Kiitoksia vaan.

Kun Fjäder 17.2. kirjoitti Hesarin mielipidepalstalle sympaattisen sukupolvien välisen tasa-arvokirjoituksen, ei sen sanomaa voi kukaan täysijärkinen enää uskoa. Jos murskasit aamupalapuuroomme lasia, ei me kyl lähdetä sun kanssa lounaalle. Sukupolvesi kasvatti meidät fiksummiksi.

Lotta Aarikka

Kirjoittaja olisi halunnut lisätä tähän loppuun jonkun lohdullisen kappaleen, jossa tarjotaan vastauksia, mutta ei vielä tiedä niitä ja kuuluu siksi edelleen akavalaiseen liittoon.