Kolumni
05.11.2014

Eka luento ratkaisi kaiken

Olin maailman onnellisin ylioppilas, kun löysin nimeni Juslenian alaoven listasta kesällä 1987. Olin päässyt lukemaan taidehistoriaa. Sain valita vapaasti sivuaineita, opiskeluaikaa ei ollut rajoitettu, upeat kampuskirjastot odottivat minua asiakkaakseen.

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin elän samojen vapausprinsiippien mukaisesti: loikin tieteen rajojen yli, laadin itse aikatauluni, haluan oppia uutta sekä lukemalla että pitämällä silmäni ja korvani auki.

Muistaakseni ihka ensimmäinen luento oli ”Johdatus tieteelliseen ajatteluun”. Luentosalin korokkeelle nousi tolkuttoman komea, tuuheatukkainen nuorimies farkuissa ja hohtavanvalkeassa kauluspaidassa. Katselin Matti Kamppista sydän pamppaillen ja ajattelin, että tieteellinen ajattelu on parasta mitä tiedän. Olen edelleen samaa mieltä.

Muutkin opettajani olivat innostavia, vaikken muihin reagoinutkaan niin tieteellisesti kuin Kamppiseen. Hyvin usein kateederilta välittyi lämpöä ja huumorintajua. Opettajien sijasta pikemminkin muutama opiskelija oli lannistavaa tyyppiä, mutta hyvällä omalla vuosikurssiporukalla pystyi torjumaan ankeuttajat ja pitämään ilon mukana opinnoissa. Hengasimme paljon yhdessä vapaa-ajalla. Ennen sähköpostin ja somen aikakautta olimme ystäviä kasvokkain – intensiivisesti toinen toistemme elämässä.

Opiskelin taidehistorian lisäksi kulttuurihistoriaa, naistutkimusta sekä elokuva- ja televisiotiedettä. Istuin myös ainakin poliittisen historian luennoilla ja ties missä. Pienissä oppiaineissa oluelle lähti kernaasti sekä henkilökuntaa että opiskelijoita. Niissä istunnoissa minulle kävi selväksi, etten ikinä halua kalifiksi kalifin paikalle. Tajusin, että henkilökuntaa kahlitsevat hallinto ja pitkäpiimäinen kokoustaminen. Akateeminen vapaus koski opiskelijoita, ei henkilökuntaa.

Eipä kukaan silloin arvannut, että seuraavien vuosikymmenten aikana byrokratia vain entisestään kasvaisi. Kalifina olisin joutunut kokousten ja lomakkeiden loukkuun. Tietenkin valintani olla ikinä pyrkimättä yliopistovirkaan on johtunut myös tarvittavan kunnianhimon ja kilpailuvietin puuttumisesta. Olen luennoinut yliopistoissa vain tuntiopettajana ja nauttinut joka hetkestä, sillä en ole ollut äänessä opetusvelvollisuuden takia vaan aus Liebe zur Kunst.

Olen kamppaillut itseni irti monista akateemisista asenteista ja kaavoista, mutta edelleen käytän joka ikinen päivä niitä taitoja, jotka yliopistossa sain. Elämä on aina vain johdatusta ajatteluun, sydän pamppaillen.

Anna Kortelainen
Kirjoittaja on kirjailija ja taidehistorioitsija.