Essee
12.09.2019

Essee: Ensimmäinen vuoteni yliopistossa oli musertava

Teksti & Kuvat:
Vy Tram

Fuksivuotenani koin sopeutumis­vaikeuksia ja elin traumoja uudelleen.

Orientaatioviikko. Tuijotan Publicumin lasiovia mietteliäänä: Tästä alkaisi minun tieni yliopistoon. Olin taas Turussa, vaikka niin vannoin, etten tähän kaupunkiin enää astuisi.

Pub1-auditoriossa käyn katseellani läpi jokaisen salissa olevan. Heistä yksi on entinen koulukiusaaja yläasteelta. Hermostun, palanen tuntuu takertuvan kurkkuuni. Pyyhin kylmää hikeä otsaltani.

Yritin järkeillä, että ihmiset ovat varmasti kasvaneet, ja samalla muuttuneet.

En minäkään ole samanlainen kuin seitsemän vuotta sitten.

Pujottelen Educariumin kirjaston hyllyjen välissä. Vastaan tulee peruskoulusta tuttuja kasvoja, niitä, jotka ovat pyyhkiytyneet muististani aikoja sitten pois. En ole ajatellut näitä ihmisiä vuosiin. Samalla kaikki vanhat muistot palautuvat yksi kerrallaan mieleeni. 

Olisiko kaikki erilaista tällä kertaa?
 

OLEN KASVANUT Turussa ja käynyt täällä peruskoulut. Niitä aikoja varjosti rasismi ja koulukiusatuksi joutuminen. Olin jatkuvasti ahdistunut olemassaolostani. 

”Painu takaisin sinne, mistä tulitkin!”

”Hei ching chang chong”

”Vitun vinokiikari!” 

En ymmärtänyt, miksi ihmiset olivat niin vihaisia minulle. Mitä minä olin tehnyt, jotta minun pitäisi painua takaisin sinne mistä tulinkin? Pelkkä olemassaoloni ei voinut oikeuttaa näiden vihaajien solvauksia. 

Myöhemmin ahdistus, pelko ja tunne epäoikeudenmukaisuudesta muuttuivat raivoksi. Aloin kasvattaa suojakilpeä, vaikka haukkuminen ja kiusaaminen tuntuivat pahalta. 

Nielin itkua. En antanut itselleni lupaa tuntea surua, en halunnut näyttää muille heikkoutta tai sitä tosiasiaa, että he satuttivat minua. Muutuin vihaiseksi teiniksi, jonka ainoana tavoitteena oli päästä muualle. 

”Heti kun mahdollista, lähden tästä paskakaupungista”, hoin itselleni 16-vuotiaana. 

”Älä ota kuuta taivaalta”, yläasteen opinto-ohjaajani sanoi nauraen, kun kerroin suunnitelmistani hakea Helsingin kuvataidelukioon. Samalla hän tarjosi realistisempia vaihtoehtoja, kuten ammattikoulun merkonomilinjaa. 

Tuhisin itsekseni, että näyttäisin hänelle vielä. Ottaisin sen vitun kuun taivaalta, katsotaan sitten kuka nauraa ja kenelle. 

Ja tiedättekö mitä? Minä otin sen kuun taivaalta, ja näytin lähtiessäni keskaria Turulle ja kaikille niille, jotka eivät uskoneet minuun. Nousin junan kyytiin kohti uutta alkua. 

Helsingissä olin kuin minulla ei olisi menneisyyttä. En osannut käsitellä kokemiani asioita, joten työnsin ne syrjään. Halusin keskittyä tulevaan. 
 

SEITSEMÄN VUOTTA myöhemmin yritän asettua uudelleen Turkuun. 

Odotukseni ovat suuria. Opiskelisin vihdoin jotain, mihin suhtaudun intohimoisesti. Olen varma, etten koskaan kyllästyisi tähän alaan. Sosiaalitieteiden laitokselta löytäisin paikkani, ajattelen. 

Vuosikurssillani olen kuitenkin ainoa, joka ei näytä kantasuomalaiselta. 

Hiljaisesti alamme yhdessä leikkiä, ettei minussa ole mitään muista opiskelijoista poikkeavaa. Minulla ei ole ulkomaalaistaustaista nimeäni, jota harva osaa lausua oikein, eikä aasialaisia piirteitä tai sitä pitkää, kadehdittavan paksua mustaa tukkaa. 

Tästä leikistä huolimatta erotun joukosta, mutta muista syistä kuin aasialaisuudestani. 

Minulla ei ole valmiina yhtä kattavaa kulttuurista pääomaa kuin muilla opiskelijoilla. Heidän väitellessään teorioista ja name droppaillessaan klassikkojen nimiä olen hädissäni.

Pitäisikö minunkin jo tässä vaiheessa tietää näistä tyypeistä, joista en ole koskaan kuullut? Kuinka paljon jäljessä olen muista?

Koin itseni vielä entistä epävarmemmaksi, kun yritin pysyä keskusteluissa mukana.

Välillä minusta tuntuu siltä kuin ”akateemisesti vanhemmat” viljelevät puolen sivun mittaisissa lauseissaan mitä erikoisimpia sivistyssanoja tietämättä itsekään, mistä puhuvat. 

”Mm...” nyökkäilen, vaikka en ymmärrä sanaakaan. 
 

YLIOPISTO LÄHTEE käyntiin mukavasti. Saan kavereita, joiden kanssa käymme rutiininomaisesti syömässä tiettyihin kellonaikoihin.

”Tuu jiiros siksti sent”

”Ottaisin vielä lounaskahvin kiitos”

”Ai sä puhutkin suomea... tosi kiva.”

”Juu tosi kiva”, vastaan Assarin ravintolan työntekijälle. 

Kaverini tuttu kysyy kaveriltani, miksi hän viettää aina aikaa vaihto-opiskelijan kanssa. Kaverini korjaa, että kyseessä ei ole vaihto-opiskelija. 

”En usko.”

Ymmärrän vielä sen, että minua saatetaan palvella välillä englanniksi tai että minua voidaan luulla vaihto-opiskelijaksi.

Tällöin oikaisen ja kerron, että puhun suomea, olen tutkinto-opiskelija, ja päässyt sisään yliopistoon samassa kiintiössä kuin muutkin suomalaiset opiskelijat.  Sen pitäisi riittää.

Tiedostan taas erottuvani joukosta ”aasialaisena”. 

Asiaa ei auta sekään, että saan hylätyn johdantokurssista. Mielestäni vastasin tenttikysymykseen, vaikka hylättyä perusteltiin lyhyesti sillä, että vastaukseni ei muka liittynyt aiheeseen.

Oikaisen professoria. Hän muuttaa hylätyn perustelua siten, että en ollut tarpeeksi tarkka. 

Ainejärjestömme koulutuspoliittisesta vastaavasta ei ole tilanteessa apua. Selitän hänelle, että mielestäni arviointiperusteluja ei saa muuttaa jälkeenpäin, mutta hän ei ymmärrä asiaani.

”Jos olet vastannut väärin, asialle ei voi mitään”

Hops-ohjaajani puolestaan töksäyttää, että pitäisikö minun vaihtaa ammattikorkeakouluun, jos vaikka pärjäisin siellä paremmin. Alan itkeä hysteerisesti. Koen itseni nöyryytetyksi. 

Olin ehtinyt vuosien varrella kasvattaa suojamuuria, opetellut uskomaan itseeni, mutta yliopistossa tunsin itseni jälleen kerran heikoksi. Ehkä olen oikeasti väärässä paikassa.

”Minä en riitä, minä en kuulu tänne” aloin itsekin hokea itselleni. Olin varma, että en syksyllä enää palaisi yliopistoon.
 

ON UUSI lukuvuosi. Lähden kotoani kävelemään Publicumia kohti.

”Minä riitän, minä kuulun tänne.”

”Minä riitän, minä kuulun tänne.”

”Minä riitän, minä kuulun tänne” toistelen itselleni.

En näe itseäni opiskelemassa missään muualla kuin yliopistossa. Tunnistan silti, että jossain määrin haluni opiskella yliopistossa perustui (ja perustuu edelleen aina välillä) tarpeelle todistella muille olevani tarpeeksi kelvollinen, jonkin arvoinen.

Halusin osoittaa muiden ennakkoluulot vääriksi. Halusin oikeuttaa olemassaoloni. Ennen kaikkea halusin myös näyttää muille nuorille, joita kehotetaan tyytymään vähempään, että lukio ja yliopisto ovat vaihtoehtoja myös heille.

En ole realisti. Olen unelmoija. Unelmointi ei ole minulle passiivista, se on konkreettista toimintaa. Unelmani on muuttaa sitä, mitä pidetään realistisena. Unelmani on toimia realistisuuden vastaisesti. 

Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen aloin vasta ymmärtää paremmin julkilausumattomat käytännöt, normit ja pelisäännöt. Minun oli pelattava samoilla säännöillä, jotta pärjäisin, vaikka pidin niitä välillä järjettöminä.

Tungin teksteihini ja puheeseeni tarpeettoman paljon sivistyssanoja ja ilmaisin asiani mahdollisimman monimutkaisesti kierrellen ja kaarrellen. Aloin oppia tavoille.

En vielä hyväksy kaikkia tapoja, joiden perusteluna on ”näin on aina tehty, näin on aina ollut”. Esimerkiksi pidän kummallisena ajatusta, että professori olisi hierarkiassa niin korkealla, että saisi sen vuoksi toimia mielivaltaisesti ilman minkäänlaisia seurauksia. 

Yritän parhaani mukaan sopeutua yliopistoon ja pitää mieleni avoimena, vaikka täällä on edelleen vieraannuttavilta tuntuvia asioita. 

Kaikesta negatiivisuudesta huolimatta yliopistossa on asioita, joita pidän tärkeinä: keskustelutaitojen, argumenttien ja ajattelun kehittäminen.

Tunnen edelleen ajoittain häpeää, kun avaan suuni ja tajuan kuulostavani idiootilta. Silloin haluaisin taas juosta pois tästä kaupungista katsomatta taakseni. 

Haluan silti uskoa siihen, että jokainen itsensä irralliseksi tunteva voi vielä löytää kuuluvuuden tunteen yliopistossa.

Itse viihdyin toisen vuoden aikana pahamaineisen Akateemisen gansta rap -seuran rennoissa tapahtumissa.

Päädyin vahingossa jopa seuran hallitukseen. Minut otettiin ilolla mukaan toimintaan, vaikka en ole räppinörtti tai muutenkaan kummoinen gangsta.

Lue lisää

Toimittaja Yagmur Özberkan: "Tahdon olla esimerkkinä, sillä nuorena itselläni ei ollut montaa esikuvaa”

Suomi on takapajula, mitä tulee keskusteluun rasismista. Asian täytyy muuttua, sanoo toimittaja Yagmur Özberkan. (4/2018)

Jopa joka kymmenes yliopisto-opiskelija on yksinäinen – miksi yksinäisyys on silti tabu?

Vaikka yksinäisyys on yleistä, siitä ei uskalleta puhua häpeän ja leimautumisen pelossa. (4/2018)