Essee
27.11.2020

Essee: Oliko pakko taas ostaa? Mieltäni disruptoiva Nuuskamuikkunen riistää minulta ostamisen ilon

Teksti:
Samuli Tikkanen
Kuvat:
Ida Iivonen

Jos ei voi kuluttaa, kuinka voi tuntea olevansa elossa, Samuli Tikkanen pohtii esseessään.
 

Youtube-videolla huutava mies esittelee avaamattomia Pokémon-korttipakkoja. Niitä on varattu jaksoa varten kymmeniä. Pakkojen ostohinnaksi hän arvioi joitain tuhansia dollareita.

Mies repii auki metallisena kiiltävän suojapaperin ja esittelee kortit yksi kerrallaan. Joskus eteen sattuu kortti, joka on suomalaisen vuosipalkan arvoinen. Innostuksissaan mies huutaa täyttä päätä kaksi minuuttia, sitten hiljentyy ja kommentoi, onko kortissa kulumaa ja mikähän sen kuntoluokitus on. 

Näitä omituisia huutovideoita on katsottu miljoonia kertoja. Kommenttikentät ovat täynnä iloista nostalgiaa ja spekulointia omien ullakolla pölyttyvien korttien arvosta.

En ole muistanut Pokémon-korttien olemassaoloa vuosiin, mutta nyt saan avausvideoiden katsomisesta samanlaiset kiksit kuin vuosia sitten niiden ostamisesta. Pokémon-kortit syöksivät minut vuosituhannen alussa ensimmäiseen omaan keräilyharrastukseeni.

Aloin säästää viikkorahoja kortteihin, ja sain ostettua kaksi pakkaa joka kuukausi, jos en ostanut mitään muuta. Yleensä ostin yhden ja lopuilla karkkeja.

13-vuotiaana löysin vinyylilevyt. Olin tutustunut suomalaiseen rap-musiikkiin ja tehnyt nettifoorumeilla pyöriessäni havainnon, että on olemassa suuri määrä musiikkia, jota ei ole saatavissa missään digitaalisessa muodossa. 

Aloin jahdata harvinaisia levyjä. Musiikki oli niukkaa ja ajatus harvoin kuultujen äänien omistamisesta viehätti. Sitten striimaus teki musiikin kuuntelusta kertaheitolla demokraattisempaa. 

Spotifyn datatulvaan monet suosikit kuitenkin unohtuvat. Levy on hyvin konkreettinen esine, jota on vaikea sivuuttaa. Se on muistipaikka.

Nykyään levykaupasta kävellessäni dopamiinin mukana tulee pieni häpeän ryöppy. Kotona mietin, miksi ihmeessä taas ostin jotain, mitä en aivan välttämättä tarvinnut?

Mieleeni rymistää kulttuurimme ehkä ärsyttävin askeetikko, Nuuskamuikkunen.
 

Nuuskamuikkunen on monelle rakas muumihahmo. Hän on Muumilaakson vaelteleva nomadi, joka soittelee huuli­harppua ja asustelee teltassa ilman mitään ylimääräistä tavaraa. Hän liikkuu paikasta toiseen oman tahtonsa mukaan, ja palaa keväisin disruptoimaan muumien arkea.  

Muumilaakso on kuin moderni kyläyhteisö, jossa ei tehdä työtä, mutta jonka arvoista kertoo se, että Nuuskamuikkusen asketismi on asukkaiden mielestä arveluttavaa. Epäilys on myös ymmärrettävää, sillä kerran Nuuskamuikkunen heittää telttansakin rotkoon, koska oli mielestään kiintynyt siihen liiaksi.

”Nyt teillä on taas uusi huonekalu, hän sanoi virnistäen, sillä Nuuskamuikkunen ei käsittänyt omistamisen iloa.” Näin hän veistelee, kun näkee taikurin hatun aseteltuna roskakoriksi muumitalon tuvassa.

Näitä Nuuskamuikkusen omistamiseen liittyviä lausahduksia on Tove Janssonin tuotannossa runsaasti.

Mikä on Nuuskamuikkusen salaisuus, miksi hän on immuuni kuluttamiselle? Jos ihmiset eivät tahtoisi omistaa asioita, ei kauppoja olisi edes olemassa, olisi vain kirjastoja ja erinäisiä leasing-sopimuksia, palveluita. 

Nuuskamuikkunen on kuin Muumilaakson johtava kulutuskulttuurikriitikko. Sama vastakulttuuri on tuttu omastakin maailmaamme.
 

Minimalistit tulivat ensin, sitten konmarittajat. Kummatkin uskovat, että tavara saastuttaa kodin. Kaikki materia joutuu ansaitsemaan paikkansa valkoisena hohtavassa asunnossa. 

Minimalismin voi lukea signaalina yhteiskunnallisesta luottamuksesta, siitä että kaikkea ei tarvitse omistaa itse. Voi luottaa, että palveluita on tarjolla, kun niitä oikeasti tarvitsee.

Minimalistit ovat usein hyvin toimeentulevia. Ihmisiä, jotka voisivat ostaa paljon, mutta eivät niin tee. Se että omistaa vain vähän aikana, jolloin kaikki ostavat holtittomasti koko ajan, voi kertoa jonkinlaisesta korostuneesta itsehillinnästä. 

Kyse voi olla myös luokka-asemasta. Vähävarainen säästää kaiken turhankin tavaran varmuuden varalle, hyväosainen silloin kun tarvitsee.

Nuuskamuikkunen vertauskuvana minimalistille ontuu hieman, koska hän on rahaton ja asuu teltassa.  

Kuvitellaan nyt kuitenkin, että Nuuskamuikkunen on tehnyt merkittävän uran Muumilaakson liike-elämässä. Nuoruus­eläkkeellä hän on innostunut joogasta ja päätynyt konmarituksen kautta asumaan tyytyväisenä telttaan. Nyt Nuuskamuikkunen on taideopiskelijahenkinen köyhyydellä koreilija. 

Nuuskamuikkusella voisi olla kaikki haluamansa roju maailmassa, mutta hän ei siitä haaveile. Hän saa tarpeensa täytetyksi elämyksillä, ei tavaroilla.

Olisi mahtavaa olla kuin Nuuskamuikkunen, mutta se tuntuu kamalan etäiseltä ja vaikealta.
 

Shoppailu, tai kerskakuluttaminen sanan tämän päiväisessä merkityksessä, levisi yläluokkaisesta erikoisuudentavoittelusta hiljalleen koko kansan huviksi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Pariisissa. Teollistuminen ja ammattiliitot mahdollistivat sen, että töissä ei oltu yötä päivää ja taskuun saattoi jäädä rahaakin. 

Frankfurtin koulukunnassa kritisoitiin tätä kehitystä jo ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Filosofi Walter Benjamin haahuili Pariisissa ja pohdiskeli massa­yhteiskuntaa ja kuluttamista.

Ennen teollistumista työ oli usein palkitsevaa: ihminen näki oman työnsä tuloksen ja nautti siitä. Sitten työ siirtyi tehtaisiin ja toisteisuus täytti työpäivät. 

1900-luvun alussa ihmisen päämäärä ei enää ollut työ, vaan sen sijaistoiminto, kulutus. Kulutus kulkee käsi kädessä työn kanssa. Toinen mahdollistaa toisen. Kulutus on ilmaus siitä, että on työllään ansainnut oikeuden kuluttaa. 

Työ tai kulutus osoittavat ihmiselle, että hän on aktiivinen toimija maailmassa. Benjaminin mukaan pieleen mentiin, kun ihmisen kiinnostus siirtyi tuotannosta kulutukseen.

Voi kuulostaa saivartelulta pitää ihmisen päämääränä kumpaakaan mainituista. Tämä on kuitenkin olennaista, kun kyseenalaistamme kulutusta ja pohdimme sen vähentämistä ilmastokriisin aikana.

Tänä päivänä kulutuskulttuuria pidetään jopa perusoikeutena: ihmisellä on oikeus kasvattaa elintasoaan hankinnoilla. Sillä verukkeella voi sitten kohautella olkapäitään ja todeta, miksi ympäristötavoitteet ovat liian utopistisia. 

Kuluttajalle täytyy luoda tunne, että hän on tosiaankin vapaa valitsemaan, vapaa kuluttamaan. On oltava substituutteja. Siksi Prismassa on myynnissä viisi erilaista vessaharjaa.

Mikä on se tapa, jolla luomme uudelleen suhteemme ympäröivään maailmaan? Kuinka voi tuntea olevansa elossa? Pelkkään immateriaaliseen kulutukseen nojautuminenkaan ei ole vastaus itsessään. Elämystalous voi olla yhtä saastuttavaa kuin muoviroju.
 

Monet ihmiset ovat heränneet tavaramereen ympärillään ja alkaneet esittää perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten: Tarvitsenko tätä oikeasti?

Self-jelppiopas Konmarin ohje hankkiutua eroon ylimääräisistä tavaroista oli 2010-luvulla vallankumouksellinen.

Suomessakin Marie Kondon kirjoittama kirja myi hyvin. Pian sen jälkeen tuli Netflix-sarja, jossa siivottiin tavaraa ahnehtivien ihmisten koteja. Tätä seurasivat yksityisyrittäjät, jotka kutsuvat itseään ”ammattisiistijöiksi” ja laskuttivat tavaroiden järjestelystä. 

Kondon määrittämässä kodissa sai olla korkeintaan 30 kirjaa. Omassa päässäni herää kysymys, että millä ilveellä sitten erottaudutaan muista ihmisistä, persoonallisuudellako? 

Syvin sfääri oman kulutuksen ymmärtämiseen saattaa olla siinä, kuinka viestii itsestään ja kokee vaikuttavansa ympäröivään maailmaan.

Ostaessaan tavaroita ihminen rakentaa ympäristöönsä jatketta keholleen. Omaa luonnetta korostetaan keräämällä asioita, joita arvostaa, jotka kertovat millainen niiden omistaja on. Ihminen rakentaa alttaria omalle itselleen. Se on kätevä tapa vääntää merkityksiä rautalangasta. 

Minimalisti kenties on niin itsevarma, ettei hänen tarvitse tehdä sitä. 

Olisi mahtavaa todeta ympäripyöreästi, kuinka kapitalismi ei voi tarjota ihmiselle muuta kuin hataralle pohjalle rakennetut materiaaliset hengen pitimet, mutta enpä usko, että ympäristötuhoon on systeemisiä vastauksia muillakaan ideologioilla. Yksilötasolla toimii parhaiten rahkasammal-anarkismi.
 

1900-luvun alussa Ranskan ensimmäisiä mainosikkunoita ihmetellyt Walter Benjamin kirjoitti myös keräilystä. Hän oli bibliofiili.

Benjamin samaistaa keräilyn lapsen tapaan oppia ymmärtämään maailmaa. Lapsi koskee asioihin, nimeää ne ja asettaa ne mieleensä. Keräily on tapa lokeroida osa ympäristöään ymmärrettäväksi. Se on tapa, jolla maailma ja sen asiat ja esineet uusiutuvat. 

Palkitsen usein itseäni ostamalla musiikkia, kirjoja tai mitä ikinä haluankaan sillä hetkellä. Olen ehdottomasti keräilijäluonne, vaikka yritän välillä taistella itseäni vastaan. 

Haalin ympärille kaikenlaista kivan näköistä ja tuntuista tavaraa. Ostamiseni on pitkälti tunteen tasolla.

Janssoniaanisten arkkityyppien tasolla liikuttaessa en kuitenkaan ole kylmästi laskelmoiva kapitalisti-Nipsu. 

Olen lämmöllä ja ylpeydellä ympäröivään roinaani suhtautuva keräilijä-­Hemuli.
 

Lue lisää

”Musiikki huijaa meitä peittämällä syntyperänsä” – näin suoratoisto saastuttaa huomaamattamme

Striimauksen taustalla olevat datakeskukset ovat riippuvaisia fossiilisista polttoaineista. (4/2020)

Syntynyt kuluttamaan

Toimittaja vietti päivän kauppakeskuksessa. Hän löysi lohjalaisen kukkakauppiaan, kimmeltävät kengät ja rakkautta. (5/2015)