Essee
25.02.2020

Essee: Opiskelijapolitiikan paskarannut ja mandariininviipaleet

Teksti:
Miika Tiainen

Sain yhdeltä tutulta luettavaksi Riikka Pulkkisen Parhaan mahdollisen maailman, kun minut oli valittu ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajaksi. 

”Lue tämä”, hän sanoi.

”Olen merkannut siihen pari kohtaa, jotka jokaisen TYYn hallituksen puheenjohtajan olisi minusta hyvä lukea.”

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että palasin kirjan pariin vasta paljon myöhemmin.

Eräällä hiirenkorvin merkatulla sivulla kirjan päähenkilö Aurelian ystävä Tekla ajattelee kahvilassa ääneen seuraavasti:

Ja entäpä se mielipaha, jota ihminen tuntee mennessään vessaan ja kohdatessaan puhtaan posliinin sijaan edellisen kävijän paskarannut. Se pahastumisen ja nolouden yhteenkietouma, kun tajuaa, ettei mitenkään voi antaa seuraavan vuorollaan luulla paskaa edellisen kävijän tekosiksi.

Katsoessani taaksepäin tunnistan tuon tunteen välittömästi. En siksi, että ajattelisin jonkin edeltäjieni päätöksen olevan paskaa, vaan siksi, että ajatus muutoksen, mitättömänkin sellaisen, tarpeellisuudesta iskee usein yllättäen, kuin pöntöstä paljastuva salaisuus.

Silloin joku huutaa: ”Emme voi jättää asiaa tähän. Tämän täytyy muuttua!”

Naurattaa. Olen omat rantuni valinnut, hinkannut ja varmaan joitain jättänyt. 
 

Monet silloisista taisteluistani tuntuvat nyt tyhjänpäiväisiltä. 

Inhosin kankeita ja etäännyttäviä ylioppilaskuntajargonin sanoja kuten ”toimintasuunnitelman toteutussuunnitelmaa” tai ”sektoreita”. Muuttiko niistä paasaaminen ja niiden vaihtaminen maailmaa paremmaksi? (Molemmat ovat nykyisin jälleen käytössä, joten se siitä.)

Lohdutimme toisiamme sanomalla, että vuodessa maailma ei tule valmiiksi. Kun on nuori ja itsekin vasta opettelemassa, on vaikeaa sanoa, mikä kelpaa. Mikä on riittävän hyvää? Kestävää muutosta on vaikeaa tyrkätä alkuun, saati että pääsisi nauttimaan sen hedelmistä.

Samalla kompromisseihin joutui tyytymään. Ei siksi, että saavutus olisi sitä, mitä tavoiteltiin. Mutta siksi, että kompromissien taustalla oli yleensä monien ihmisten työtä yhteisen tavoitteen eteen. Sekin ansaitsee kiitoksen.

Kompromissihan yhteinen suuntakin oli. Edustajistossa toiselle opiskelijan elämän parantaminen saattoi tarkoittaa purkamista, toiselle laajentamista. Välillä tosin tuntui siltä, että se, joka jaksoi tiukimmin rummuttaa omaa linjaansa, sai tahtonsa läpi muodossa tai toisessa.

Tiesin ilmiön valtakunnanpolitiikasta, mutta en ennen oikeasti tuntenut sitä.
 

Järjestön johdossa joutui sietämään myös omia vajavaisuuksia. Suhtautumiseni esillä oloon oli ristiriitainen. Vihasin huomiota ja samalla salaa janosin sitä.

Parhaita hetkiä olivat onnistumisen kokemukset vaikkapa hyvin menneen puheen jälkeen. Jälkeenpäin saatoin hävetä nauttineeni siitä.

Ulkopuolisten näkemysten ja odotusten ristiriidat toivat omat haavoittuvuudet vahvasti pintaan. Joillekin olet yhtä kuin järjestösi ja sen historia, niin hyvässä kuin pahassa.

Kerran menin edustamaan erääseen seminaariin. Esittäydyin, ja yhden puolueen taustavaikuttaja tokaisi huolettomasti: ”ai, sinä olet se, jonka tehtävänä on vastustaa kaikkea”. Sopertelin jotain vastaukseksi ja häivyin tilanteesta. Tunsin oloni kertakäyttötavaraksi.

Nyt ajattelen, että tunteillani ei juuri ole väliä. Ei valtaa käyttävien tunteilla lähtökohtaisesti ole väliä. Ikäviä fiiliksiä on pakko sietää, jos aikoo pysyä tolkuissaan. On vaikeaa hyväksyä, että kaikkia ei voi miellyttää. Mutta jos muutosta haluaa, ei kaikkia edes kannata miellyttää.

Silti tuo tilanne pisti miettimään, missä määrin opiskelijaliikkeelle voi olla ongelma, jos meidät ja meidän edustajamme voi suoraan tunkea yhteen lokeroon? Olemmeko todella yhtä keskiluokkainen ja etuoikeutettu joukko kuin joskus aikaisemmin?

Jotkut sanovat, että opiskelijapolitiikka on poliittisten broilerien leikkejä, oman elämänsä pyrkyrien puuhastelua. Minulle se oli muutoksen ajamista. Se oli myös ylläpitämistä ja säilyttämistä, uuden ideointia ja oppimista. Ennen kaikkea se oli uusien, eri taustoista tulevien ihmisten kohtaamista.

Välillä politiikka on performanssia. Se ei poista sitä, ettei samalla tehtäisi merkityksellisiä asioita.
 

Jälkeenpäin mietin, että kuka hullu haluaa parikymppisenä kantaa vastuuta organisaatiosta ja muista ihmisistä, kun vastuuta saa muutenkin kantaa riittämiin elämässä.

Tekikö se minut onnellisemmaksi? Ajoittain, ehkä. Ajattelinko, että se tekisi minut onnellisemmaksi? En tiedä. Tekisinkö sen uudelleen? Ehdottomasti.

Mitä sitten saimme aikaan? Minusta paljonkin. Yliopistossa otettiin käyttöön pakollinen vuosittainen ohjauskerta jokaiselle opiskelijalle. Olin aloittamassa kahta eri strategiatyötä, ja toinen niistä tuli aikanani valmiiksi.

Lobbasimme avoimen yliopiston kursseja maksuttomiksi tutkinto-opiskelijoille. Yliopistolle saatiin lisäresursseja opintopsykologitoimintaan. Ylioppilaskunnalle saatiin uusi juhlatila, Q-talo.

Niinä vuosina ylioppilasliikkeessä tehtiin töitä koulutuksen ja YTHS:n rahoituksen lisäämiseksi. SYL:lle luotiin kunnianhimoisemmat ympäristö- ja yhdenvertaisuuslinjaukset. Opintotukeen tuli huoltajakorotus ja yleiseen asumistukeen ei tullut osa-asunnon normia, joka olisi rokottanut kimppa-­asujien tuloja.
 

Tekla jatkaa: Ja siinä harjaillessaan pönttöä tajuaa käyttävänsä elämänsä arvokkaita sekunteja tähän toimeen pelkän epämääräisen kohteliaisuuden vuoksi, vihaa itseään ja kuitenkin armahtaa, sillä on myös se, joka ilahtuu äkkiarvaamattomasta mandariininpalasta lätäkössä.

Rantua puunaillessa pienen itsetyytyväisyyden hetkeä seuraa hölmistyminen. Mitähän tälläkin kuvittelin saavuttavani? Teklan tavoin sitä inhoaa itseään, mutta kuitenkin armahtaa.

Ja mitä enemmän mietin asiaa, sitä varmemmalta minusta silti tuntuu, että aika monta sekuntia käytin myös hirveän hyvin.

Olen alkanut miettiä, mitkä meidän tekosistamme näyttävät seuraajistamme paskarannuilta. Jollain oudolla tavalla ajatus miellyttää minua suuresti. Se nimittäin tarkoittaa, että asiat kehittyvät. Kun olemme poistuneet jo kauas, jossain takana joku huutaa: ”Tämän täytyy muuttua!”

Ja ehkä joku löytää häivähdyksen mandariininoranssia.

Kirjoittaja toimi TYYn hallituksen puheenjohtajana vuonna 2017 ja Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana 2018.
 

Lue lisää

TYYn kärkipaikoilla nyt kolme naista – Sofia Engblom valittiin hallituksen puheenjohtajaksi, Nelli Mäkitalo edustajiston puheenjohtajaksi

Hallitukseen esitetyt henkilöt päätettiin hallitusneuvotteluissa, jotka kestivät poikkeuksellisen pitkään, noin kuusi tuntia.