Essee
03.09.2021

Essee: Pyhä ja muuttumaton monoliitti – ainejärjestöt tulevat vielä helisemään kaistapäisten perinteidensä kanssa

Teksti:
Samuli Tikkanen
Grafiikat:
Teemu Perhiö

Fukseista koulitaan oikeita opiskelijoita vauhdilla.

Orientaatioviikkojen aikana omaksuttava tietomäärä on niin suuri, ettei niihin edes mahdu varsinaisia kurssiopintoja.

Tuutori kertoo, millaisia meidän alamme opiskelijat ovat ja millaisia stereotypioita muihin aloihin liittyy. Haalarit, jännät perinteet, sitsilaulujen lisäsäkeet. Ensimmäisen vuoden aikana uusi identiteetti on uponnut fuksiin, jos on upotakseen.

Eikä kestä kauaa, kun ylisukupolvisia perinteitä ja ainejärjestöidentiteettiä on itsekin siirtämässä eteenpäin. Tarvittaessa niitä on valmis puolustamassa verisesti.

Niin minullekin kävi.

Aloittaessani yliopiston oma ainejärjestöni sulautui toisen järjestön kanssa. Se oli seurausta kandiuudistuksesta: kaikki kandiohjelman pääaineet löytyivät nyt samasta järjestöstä. Loogista.

Tilanne, johon uudet opiskelijat heitettiin, oli puolestaan absurdi.

Uusi synnytetty kompromissi ärsytti vanhoja opiskelijoita. He riitelivät fuksien edessä siitä, kuinka ainejärjestökulttuurit nyt tuhoutuisivat törmätessään toisiinsa.

Vanhempien opiskelijoiden innostamana fuksit ajautuivat valitsemaan kiistassa puolensa. Sain itsekin räksyttää sellaisen järjestön puolesta, jonka olemassaolosta en vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut edes tietoinen.
 

Identiteettien pöllytys herättää tunteita.

Vuoden 2020 marraskuussa Instagram-­vaikuttaja Natalia Salmela julkaisi päivityksen, jossa hän jakoi opiskeluajoiltaan kokemuksensa miesteekkareiden sopimattomasta käytöksestä naisia kohtaan.

Summattuna: erilaisilla teekkarien salaseuroilla on monia luovia tapoja juottaa järjestöperinteiden siivellä naiset humalaan ja kammeta heiltä vaatteet päältään.

Päivityksen seurauksena Salmelalle jaettiin satoja vastaavia kokemuksia, eri yliopistoista, tieteenaloilta ja järjestöistä. Kohun keskellä olleet teekkarijärjestöt pyysivät anteeksi.

Opiskelijakulttuuriin kytkeytyviä kohuja nousee julkisuuteen lähes vuosittain. Usein ne liittyvät rasistiseen kielenkäyttöön tai toimintaan sitseillä, seksuaaliseen häirintään tai rajuun viinalla läträämiseen.

Lähes aina kohujen jälkipuinnissa kuulee ongelmien vähättelyä: yhteiskunnasta näet löytyisi varmasti muutakin mihin puuttua.

Seksuaalisen häirinnän vastustamisen moni ymmärtää, mutta esimerkiksi n-sanan sisältävät sitsilaulujen lisäsäkeistöt saavat aina jostain internetin uumenista omituisen puolustajajoukkonsa. Jokainen valitkoon taistelunsa.

Itselläni oli uutena opiskelijana naiivi käsitys siitä, että me kollektiivina olisimme jonkinlaista yhteiskunnallisen aallon harjaa, kovinta kärkeä. Että edistys, sen löyhästi ymmärretyssä mielessä, olisi kuin sisäänrakennettu opiskelijayhteisöön.

Kävi ilmi, että yhteiskunnan ongelmat eivät ole mitenkään vähäisempiä yliopistolla. Ja että opiskelijoiden sosiaalisuuden ylläpitävä liima, eli opiskelijakulttuuri, olikin yllättävän taaksepäin katsovaa. Se rakentuu pitkälti erilaisten perinteiden päälle. 
 

Useita vuositarroja keräiltyäni olin jo ehtinyt kuulla jos jonkinlaista tarinaa ainejärjestöjen kaistapäisistä perinteistä, mädästä järjestökulttuurista ja hämäristä rastikierroksista.

Kävin itsekin pyörähtämässä ainejärjestöni hallituksessa yhden kauden ajan. Myönnettäköön, toiminta oli hauskaa, mutta harmikseni pienetkin muutosehdotukset tuntuivat törmäävän kuin tiiliseinään. 

Olisin esimerkiksi halunnut, että sitseillä olisi voinut käydä vessassa ilman rangaistuksia. Koin säännön rajoittavan tarpeettomasti kävijöiden (eli minun) vapautta.

Vastaukseksi sain naureskelua ja nostatuspuheen perinteiden tärkeydestä. Jätin asian sikseen, koska ehdotukseni typeryys kävi kyllä selväksi. Näin on aina toimittu, miksei siis jatkossakin.

Vuonna 2019 ylioppilaskunta alkoikin jo velvoittaa, että vessareissuista ei saa rankaista. Olin siis historian oikealla puolella!

Toinen hyvä esimerkki järjestökulttuurin kyvyttömyydestä vastata muuttuvaan ympäristöön on alkoholinkäyttö.

Uudet sukupolvet nimittäin käyttävät tilastollisesti edeltäjiään huomattavasti vähemmän alkoholia. Jossain vaiheessa ainejärjestöt tulevat helisemään tämän asian kanssa.

Jo nyt järjestöjen kalentereissa näkee kaikenlaisia väkinäisiä ’viinirypäle ja sipsipussi’ -iltoja, jotka ovat alkoholittomia, koska toimintasuunnitelmassa mainitaan, että ainejärjestö on muutakin kuin initiaatio läpi elämän kestäviin alkoholiongelmiin.

Näissä tilaisuuksissa viettävät aikaa aktiivisimmat jäsenet ja hallitus. Muut tulevat sitseille ja muihin ryyppäjäisiin.

Alkoholi on neulottu niin tiiviisti yhteen opiskelijakulttuuriin, että kaikenlaiset tervehenkiset avaukset ovat heti tuomittavissa ankeuttajien hauskanpidoksi.

En tiedä itsekään, miten osaisin suhtautua opiskelijakulttuuriin, joka ei olisi pelkän juhlimisen ympärille konstruoitua.

Miksi maailma muuttuu, mutta ainejärjestö ei?
 

Ainejärjestöt ovat Zygmunt Baumanin kehittämän käsitteen mukaisesti ”narikkayhteisöjä”.

Se on löyhä tapa kuulua sosiaaliseen ryhmään, ja perustuu yksilön vapaaehtoisuuteen. Yhteisöstä poistuminen on helppoa. Väki vaihtuu, ainejärjestö pysyy.

Siksi toiminnan keskiössä ovat perinteet. Ne sitovat ihmiset yhteen ja luovat järjestölle ylisukupolvisen jatkuvuuden. Suurin osa perinteistä on mukavaa yhteistä toimintaa ja siksi myös epämiellyttäviä perinteitä siedetään.

Toimintaan osallistumalla ainejärjestön jäsenet uusintavat omaa järjestökulttuuriaan. Tässä ainejärjestöjäärät ovat tärkeässä asemassa. He vastaavat perinteiden säilyttämisestä.

Toimiakseen ainejärjestön täytyy sosiaalistaa kaikki uudet jäsenet osaksi itseään samalla tavalla, muuten ajatusta yhteenkuuluvuudesta ei synny. Siinä kulttuurissa ainejärjestö on pyhä, muuttumaton monoliitti.

Tämä on mielestäni inhimillisin selitys sille, miksi joku järjestö ylpeilee laulamillaan törkeillä lauluilla, toinen salaseuroillaan ja kolmas läträä jopa yliopistomaailman mittarilla aivan liikaa.

Ainejärjestö on olemassa ikään kuin aikakapselina, jonka jokin vanha opiskelijasukupolvi laittoi etenemään mahdollisimman muuttumattomana tulevaisuuteen.

Monet pitävät perinteiden jatkumoa arvokkaana ja siksi vanhoja toimintatapoja ollaan valmiita puolustamaan verisestikin.

On otettava myös huomioon, että ainejärjestöt pyörivät vapaaehtoisvoimin ja ne vievät hallituksen jäseniltä paljon aikaa.

Jos jo järjestöarjen pyörittämiseen menee paljon aikaa, ei ole ihme, että uudistuminen tuntuisi paremmalta toteuttaa joskus hamassa tulevaisuudessa.
 

Koronavirus on käytännössä pysäyttänyt järjestöarjen yli vuodeksi.

Etämoodi on tarkoittanut joillekin järjestöille Zoomissa hengailua, toisille toiminnan jäädyttämistä parempia aikoja odotellessa. 

Fukseille etäsitsit voivat olla hieno juttu, mutta vanhemmissa opiskelijoissa Zoomissa tinaaminen ei herättänyt intoa. Korona ärsytti ja etätapahtumat olivat karvas muistutus siitä. Opiskeluvuodet tuntuivat valuvan hukkaan näyttöpäätteen edessä. 

Näyttää siltä, että tänä syksynä opiskelijaelämä palaa taas kampukselle. Sen myötä jo osittain koronafukseistakin koostuvat hallitukset pääsevät järjestämään tapahtumia ja saavat vihdoin osansa opiskelijaelämästä. 

Koronaviruksen aiheuttama kulttuurinen repeämä on synnyttänyt erinomaisen hetken ainejärjestöjen uudistamiselle oikeasti jäsentensä näköisiksi. 

Siilipuolustus ei auta. Vaikka jotain tapahtumaa olisi järjestetty kymmenien vuosien ajan, ei se tarkoita, että se toisi mitään tähän päivään. 

Järjestöjen tulisi käyttää edes pieni osa perinteiden ylläpitoon käytetystä energiasta niiden kriittiseen tarkasteluun. Perinteiden kritisoijia taas pitäisi kuunnella avoimin mielin, koska uudistajia löytyy kyllä joka ikisestä järjestöstä. 

Lopulta tärkeintä on kysyä, onko järjestö olemassa itseään vai ihmisiä varten.
 

Lue lisää

Minun yliopistoni

Ensivaikutelma on, että olen takaisin yläasteella. 19-vuotiaat yrittävät vaikuttaa aikuisilta, mutta nousevat promillepitoisuudet ja laskeva kognitio kiskovat toiseen suuntaan. (3/2016)

Sitsit: Näin akateemisista pönötysjuhlista syntyi snapsilaulujen terästämää bilekulttuuria

Jotta 2010-luvun jonnet voivat skoolata energiajuomilla nykypäivän sitseillä, ovat akateemiset pöytäjuhlat luoneet nahkaansa 400 vuotta läpi kurinpitotoimien, naisten opiskeluoikeuden ja politisoituneiden vuosikymmenten. (7/2017)