Mielipiteet
26.11.2021

Essee: Suvaitsemattomuus toisen mielipiteitä kohtaan on ongelma yliopistojen politiikka-aallossa, ei se että ne tuodaan esiin

Teksti:
Lasse Kupila
Kuvat:
Ida Iivonen

Suomen Kuvalehti julkaisee joulukuussa 2020 artikkelin teatterikorkeakoulun opiskelijoiden halusta siivota opetuksesta pois väkivalta­kuvauksia. Kohu.

Sosiologian professori Jukka Savolainen kirjoittaa elokuussa 2021 kolumnin yhteiskuntatieteiden poliittisuudesta. Kohu.

Helsingin yliopiston maantieteenopiskelijat hyödyntävät teemapukeutumisessaan Afrikan tähteä. Kohu.

Viime aikoina median perusteella on syntynyt kuva, että yliopistot ovat yhtäkkiä politisoituneet. Historian valossa näkemys on korostuneen päiväkohtainen. Kuka muistaa kieli­taistelun? Se kiihtyi suomen ja ruotsin välillä 1840-luvulta lähtien ja levittäytyi fennomaanien ajamana yliopistomaailmaan, jossa tuolloin käytettiin vain ruotsia. 

Taistolaiset sentään tuodaan esiin silloin tällöin. Kylmän sodan vastakkainasettelu kapitalistisen ja sosialistisen talousaatteen välillä heijastui Suomen yliopistoihin 1970-luvulla. Tylkkärissäkin ylistettiin vuoroin Leniniä ja markkinataloutta.

Omassa ajassamme yliopistotaistelu käydään kielen ja talousjärjestelmän sijasta moraaliarvoista. 

Yliopistojen tarkoituksena on syventää ymmärrystämme maailmasta, löytää siitä uutta tietoa ja levittää tätä eteenpäin. Mutta miten sitä voi tehdä ajassa, jossa totuus on erilainen eri laidoilla? 

 

Yhdysvalloissa käytetään ilmausta ”true for me”, totta minulle. Kyseessä on tilanne, jossa henkilö oikeuttaa yleisestä mielipiteestä poikkeavan väitteen.

Hyvä esimerkki tästä on Yhdysvaltain vuoden 2020 presidentinvaalien jälkipuinti. Laajamittaista vaalivilppiä ei ole todettu riippumattomien vaalitarkkailijoiden eikä korkeimman oikeuden toimesta, mutta silti miljoonat amerikkalaiset uskovat siihen – se on totta heille. 

Aikaamme luonnehditaan usein sanoilla totuudenjälkeinen ja postmoderni

Totuudenjälkeisessä ajassa yhteiskunnallinen ajattelu perustuu faktojen sijasta tunteisiin ja henkilökohtaiseen vakaumukseen. Niiden pohjalta on syntynyt omia kuplia, erityisesti sosiaaliseen mediaan.

Kehitystä kiihdyttää se, että somealustat hyötyvät vastakkainasettelusta: löytäessään sopivan kuplan esimerkiksi Twitteristä ihminen koukuttuu käyttämään sovellusta. 

Totuudenjälkeisyyden alustaksi postmoderni aika sopii passelisti – sehän perustuu siihen, että yhtenäiskulttuuri on hajonnut lukuisiin pienempiin kulttuureihin. 

Tieteellinen maailmankuva on ollut valtaväestön näkemys verrattain vähän aikaa. Yhteiskunnan demokratisoituminen on kuitenkin mahdollistanut sen, että sohvatieteilijät pääsevät vaikuttamaan maailman menoon. Tässä kontekstissa ei ole yllättävää, että yliopistoissa käydään kamppailua. 

Ulkopuolinen paine liittyy kahteen seikkaan. Yliopistoja rahoitetaan pääasiassa veronmaksajien rahoilla, minkä vuoksi jotkut näkevät, että yliopistojen tutkimuksen tulisi olla “veronmaksajien tahdon” mukaista ja tuottaa taloudellista hyötyä yhteiskunnalle.

Toiseksi yliopistoilla on edelleen merkittävä asema tiedon levittämisessä yhteiskunnassa ja siinä, mistä tulee yleisesti hyväksyttyä. Kriitikot haluavat siis päästä vaikuttamaan tiedon lähteeseen. Tästä on osoituksena se, että kriitikoille kelpaavat tietyt yliopistojen asian­tuntijat, mikäli nämä edustavat sopivaa ajatusmaailmaa. 

 

Omat arvomme ohjaavat vääjäämättä

toimintaamme, usein tiedostamatta. 

Täten onkin outoa edes väittää,

että yliopisto voisi olla politiikasta vapaa alue.

 

Politisoitumisen paine tulee paitsi yliopiston ulkopuolisilta tahoilta myös yliopiston sisältä. Viime aikoina syntyneiden kohujen alkusysäys on tullut yleensä uusvasemmistolaisilta. Politiikan toteuttamiseen suhtaudutaan marxismissa ja feminismissä eri tavalla kuin konservatiivisemmissa aatteissa. 

Konservatiivisen, instituutiopainotteisen tulkinnan mukaan politiikka tapahtuu vain tietyissä rajatuissa tiloissa, kuten parlamentissa tai kabineteissa, harvojen ja valittujen ihmisten kesken.

Marxilaisessa ja feministisessä politiikan tutkimuksessa on puolestaan korostettu sitä, että politiikkaa on kaikkialla – se on läsnä aina julkisessa toiminnassa. Tämän voi myöntää, vaikkei olisikaan marxisti taikka feministi.

Omat arvomme ohjaavat vääjäämättä toimintaamme, usein tiedostamatta. Täten onkin outoa edes väittää, että yliopisto voisi olla politiikasta vapaa alue.

Mutta vaikka arvot olisivat sinänsä hyvät, niitä ei tuoda esiin aina jalolla tavalla. ”Vallankumous syö itsensä”, kun moniarvoisuutta kannattavat yrittävätkin tehdä maailmasta yksiäänisen.

Tässä yhteydessä puhutaan usein woke-­kulttuurista, uusvasemmistolaisesta poliittisesta liikkeestä, jossa pyritään kiinnittämään huomiota yhteiskunnan epäkohtiin ja muuttamaan niitä. Käyttäjästä riippuen termi voi olla positiivinen tai negatiivinen. 

Kriitikoiden mielestä woke kaventaa sananvapautta ja lisää syrjintää. Esimerkiksi Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama on kutsunut wokea “hyvesignaloinniksi” eli tekopyhyydeksi.

Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla kielentutkija Erkki Lyytikäinen suomentaa sanan ”valppaaksi” – woken kannattaja on aina valppaana seuraamassa julkista toimintaa ja ajamassa omia arvojaan. 

 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Mies soittaa saksofonia, jossa on roskia.

Keskustelin asiasta Turun yliopiston sukupuolentutkijan Salla Aldrin Salskovin kanssa. Hänen mukaansa aktivistit saattavat välillä toiminnallaan heikentää arvojensa elintilaa yhteiskunnassamme. Hän ei itse käytä woke-termiä sen monitulkintaisuuden vuoksi. 

Aldrin Salskovin mukaan tuohtuneen, vahvasti moralisoivan näkyvyyden tuottaminen on yksi poliittisista taktiikoista, ja se on yhdistävä tekijä sekä vasemmiston että oikeiston tuottamissa kohuissa. Sen taustalla on usein vahva turhautuminen joihinkin koettuihin epäkohtiin. 

”Jos ajattelemme näitä kohuja, niiden taustalla on aina jokin visio, vaatimus tai toivomus oikeudenmukaisemmasta järjestelmästä. Mutta jos kritiikistä tulee mustavalkoista, moralisoivaa tai identiteettipoliittista toimintaa, jossa jonkinlainen ‘me’ ja ‘he’ -vastakkainasettelu on läsnä, silloin ambivalenssit, vaikeudet ja kulttuurikriittiset näkökulmat usein katoavat”, Aldrin Salskov totesi minulle.

Poliittiset kärhämät nousevat sosiaalisen median myötä yhä matalammalla kynnyksellä perinteiseen mediaan. Saattaa syntyä liiankin voimakas mielikuva yliopistojen kireästä poliittisesta tilanteesta. 

On myös huomioitava, ketkä hyötyvät tämäntyyppisistä kohuista: media ja konservatiivit. Kiihkeät kohut lisäävät nettijuttujen lukukertoja ja konservatiivit saavat puolestaan bensaa moottoreihinsa. Kohut tavallaan osoittavat konservatiiveille, että nyt on toimittava. 

 

Onko poliittisuus kuitenkaan yksiselitteisesti huono asia? Mielestäni suvaitsemattomuus toisten mielipiteitä kohtaan on ongelma yliopistojen uudessa politiikka-aallossa – ei se, että omia arvoja tuodaan esille.

Oman totuuskäsityksen vastaiset mielipiteet pyritään vaientamaan. Ikään kuin maailman ongelmat katoaisivat, kun vastakkaiset äänenpainot hiljenevät.

Vaientamista ei kuitenkaan ole tavanomainen, perusteltu kritiikki, vaikka sellaiseksi sitä usein yritetään kehystää. Vaientamista ovat sellaiset toimet, jotka järisyttävät kohteen elämää tavalla, josta saattaa seurata itsesensuuria. Esimerkiksi kun Turun yliopiston evoluutiopsykologian lehtorin Markus J. Rantalan auton kumit puhkottiin tai kun toimittaja Sanna Ukkola otti häntä kritisoineen Twitter-käyttäjän työnantajaan yhteyttä.

Saksalaisen yhteiskuntafilosofin Jürgen Habermasin (s. 1929) mukaan yhteiskunnallista keskustelua tulee käydä avoimesti ja ennakko-oletukset hyläten. Kaikilla keskusteluun osallistujilla pitää olla yhtäläinen oikeus ­tehdä väitteitä ja vastaväitteitä – niin parhaat argumentit nousevat esiin.

Näkemys liittyy deliberatiiviseen eli keskustelevaan demokratiaan, jonka soveltamisesta on saatu Suomessa myönteisiä kokemuksia viime vuosina.

Kun Mustasaaren kunnassa järjestettiin 2019 nelipäiväinen kansalaisraati koskien kuntaliitosta Vaasan kanssa, sekä raatilaisten että kuntalaisten ymmärrys aiheesta kasvoi, päätöksenteko helpottui ja suhtautuminen vastakkaisiin näkemyksiin muuttui suopeammaksi.

Vastoinkäymiset kehittävät ihmisen ajattelua. Tätä mieltä on libanonilainen filosofi ja matemaatikko Nassim Nicholas Taleb. Esimerkiksi haastava keskustelu poliittisen vastustajan kanssa vahvistaa ihmisen mieltä ja ajattelun terävyyttä – samalla lailla kuin kuormitus vahvistaa luita. 

Poliittisen aktivistin ei kannattaisi yrittää hiljentää vastustajiaan, vaan alkaa käydä avointa debattia. Olkaamme aina valppaita keskustelemaan.

 

Lue lisää

Kolumni: Mika Salmisen humanistinen puoli, eli kuinka kova luonnontieteilijäkään ei voi viitata kintaalla ihmistieteille

Saman toimittajan toisessa tekstissä pohditaan luonnon- ja ihmistieteiden yhteiseloa. (5/2021)