Essee
09.06.2021

Essee: Tämä yhdistää kahta Suomen parjattua kaupunkia – espoolaisena suhtauduin Turkuun aluksi penseästi, mutta vasta asetuttuani Helsinkiin opin lopulta ymmärtämään kaupungin sielua

Teksti:
Ville Malinen
Kuvat:
Hilla Kohtamäki

Vuodesta toiseen niillä opiskelijoilla, jotka olivat tulleet ties mistä perunamarkkinapitäjästä, tuntui olevan jotain konkreettista kerrottavaa juuristaan.

Jos ja kun joku sen sijaan kysyi Espoosta tai espoolaisuudesta, määritelmää ei pyöräytetty tuosta vain. Etenkään, jos vastapuolen tietämys oli tasoa näkymät Intercity-junan ikkunasta tai yliviljellyt kliseet Volvoista ja kultaisista noutajista.

Railakkaina kesäiltoina noin kahdeksan tuopin jälkeen onnistuin tiivistämään Espoon kahteen virkkeeseen opiskelijatovereilleni. Silloisen 24 vuoden yhtäjaksoisella kokemuksella kyseessä on ensinnäkin Suomen New Jersey: varsin löysä ja mitäänsanomaton nukkumakaupunki viereiseen metropoliin nähden.

Toisekseen Espoo on kaupunki, jossa synnytään, vartutaan ja kuollaan. Siellä ei päästetä hedonismia valloilleen tai kasveta ihmisenä, paitsi ehkä Teekkarikylässä.

Espoo on kenties hieman persoonaton erilaisista lähiöistä koostuva kehäkaupunki, jonka tunnetuimpiin vientituotteisiin lukeutuvat IT-ala, konsulttipalvelut, huippu-urheilijat, heavy- ja rap-musiikki sekä oikeisto­populismi. 

Siellä häpeilemätön elitismi ja kursailematon hapertuvassa elementtikuutiossa asuminen paiskaavat kättä kaikesta huolimatta lähes harmonisesti. Korpimetsät, peltihallit, elementtitalot ja luksusautoilla varustetut rantatontit eivät poissulje toisiaan.
 

Turkuun suhtauduin opiskelujeni alussa penseästi. Katse oli pääkaupunkiseudulla varttuneen espoolaisen.

Turun taudin jättämä grynderien jälki kaupunkimiljööseen oli kammottavaa, julkinen liikenne toimi nihkeästi, halveksumiani Hesburgereita löytyi joka kulman takaa, Aurajoen väri muistutti bajamajaa festarien kolmantena päivänä eikä paikallisten murre ollut järin lähestyttävää.

Entinen mediatutkimuksen ­dosentti Veijo Hietala lausui kerran luennollaan, että yhtäkkiä, vuosien asumisen jälkeen hän huomasi rakastuneensa Turkuun, kun kuljeksi Aurajoen vartta pitkin.

Kaupungin sielu vei lopulta minutkin mukanaan samalla intensiteetillä kuin Dynamo-klubin kesäinen alakerta Don Henleyn soidessa tai lihistä kyttäävä Kauppatorin lokki vappuna.

Elämää oli sittenkin Länsiväylää kauempana. Kesäiset jokilaivat, eläväiset opiskelijapiirit, runsas ja huokea illanvietto- ja kulttuuritarjonta sekä Yliopistonmäen ja muiden maamerkkien tuoma habitus olivat vain eräitä syitä kiintyä kaupunkiin.

Opiskelu uudessa kaupungissa voi olla parhaimmillaan ihanteellinen mahdollisuus oman identiteetin uudelleenmäärittelylle.

Espoolaisuuden versoutuminen turkulaisempaan suuntaan sujui lopulta kuin itsestään, mutta kotikaupunkini mentaliteetti ei suinkaan hävinnyt mielestä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Ripustin kulahtaneet haalarini naulaan vapun 2019 päätteeksi. Valmistumisen myötä vääjäämätön valinta oli edessä: sinnitelläkö tutuista tyhjenevässä Turussa vai suunnata kohti pääkaupunkiseutua lopullisesti aikuistumaan.

Päädyin takaisin vanhaan kotikaupunkiini Espooseen. Tuttuus ja asuntojen hinnoittelu veivät voiton Helsingistä. Pian kuitenkin huomasin, miksi olin aikoinaan karistanut Espoon tomut jaloistani. Pieneen ja eläväiseen Turkuun verrattuna kaupunki näyttäytyi uusin silmin ontolta välitilalta.

Tuntui, ettei Espoolla ollut oikein mitään virikkeellistä annettavaa. Väljästi ”hyvien liikenneyhteyksien päässä” voi asua muuallakin.

Lopulta päätin karata Helsinkiin kuten muutkin kaltaiseni, etsimään itseäni ja leveämpää leipää.

Muuttorumban lähestyessä aloin pohtia, että tuskin olen ainoa ihminen, joka käy läpi saman vaelluksen. Aivovuoto pääkaupunkiseudulle on tunnettu ilmiö, mutta kuinka moni espoolainen sen sijaan päätyy opiskelemaan Turun yliopistoon?

Opiskelijakeskuksesta sain selville, että viimeisen kolmen vuoden ajalta noin 160 vuosittaista opiskelupaikan vastaanottajaa on kotoisin Espoosta. Heistä 30 % on tullut kauppakorkeakouluun ja 20 % lääketieteelliseen tiedekuntaan, loput tasaisesti muihin tiedekuntiin.

Kokemuksieni ja lukujen valossa aloin miettiä tarkemmin, miten kiertolaisuus on muuttanut tapaani ajatella kahdesta tyystin erilaisesta kaupungista. Mitä muuta yhteistä Espoolla ja Turulla on kuin haalarikansan kierrätys opinahjosta työelämään?
 

Ensinnäkin molemmissa paikoissa rakastetaan yksityisautoilua. Suomessa se on mielletty lähes itsestään selväksi tavaksi liikkua, mutta auto on monesti myös pala identiteettiä, harrastus, saavutettu etu ja jossain tapauksissa lähes perheenjäsen.

Autoilu tuntuu olevan espoolaisuuden perusehto: siellä kaikki ja ei-mitään ovat korostetun lähellä, jos vain sattuu omistamaan auton. Pitkittäiset siirtymät kaupungin sisällä kestävät julkisilla usein pienen ikuisuuden.

Turussa autoilua tunnutaan vaalivan jo periaatteellisista syistä. Vaikka moni oleellinen palvelu ja nähtävyys sijaitsevat bussi- tai kävelymatkan päässä, ydinkeskustaan on silti aivan pakko päästä autolla, tai ainakin siihen Toriparkin perusteella kannustetaan. Paikoin luovaa suunnittelua vaativa julkisten käyttö ei helpota tilannetta.

Turku ennakoi pitkälle päättäessään lakkauttaa toimivan ratikkaliikenteen juuri ennen vuoden 1973 öljykriisiä. Ei liene ihme, että meni lähes 50 vuotta niellä ylpeyttä tästä päätöksestä.

Toisekseen Turku ei ole yksin julkiseen liikenteeseen kohdistettujen paineiden vuoksi. Kun Espoo sai kauan väännetyn länsimetronsa ensimmäisen pätkän loppuvuodesta 2017, se tuli ilman automaatiota, väestömäärään nähden liian lyhyillä laitureilla ja vaunuletkoilla sekä paisuneella budjetilla.

Suomen kalleimman Steam Punk -nakkikioskin eli Funikulaarin kolina Kakolanmäellä on siihen verrattuna pientä.

Kolmas yhtymäkohta on liki fanaattinen suhtautuminen jääkiekkoon.

Omien kokemusteni perusteella tätä asennoitumista tyrkytetään Espoossa epäsuorasti kaaliin viimeistään ala-asteen liikunnantunneilla. Nilkkavikainen rasitusastmaatikkokin omaksuu lätkädiggailun lyhyen oppimäärän, vaikka joka pelin jälkeen tekisikin mieli nakata isoveljeltä perityt Jofat lampeen.

Turussa lajitähtien puolijumalointi elää ja voi hyvin muuallakin kuin Pikku-Torren happy hourissa. Joukkueuskollisuus on ymmärretty yhtä pysyväksi osaksi paikallisuutta kuin profaani nimiväännös Berliinin munkista.

Oikeastaan espoolaisuuden elämänkaari tulee parhaiten ilmi juuri jääkiekon kautta. Kasvu­iän jälkeen kaupungin sarjoilla ei ole tarjota oikein mitään hormonihöyryisille isänmaantoivoille, joten aikuisuuden kynnyksellä useampi nostaa kytkintä ja karkaa etsimään leipää muualta ennen asettumistaan.

Edesmenneen jääkiekkojoukkue Bluesin tyhjillään ammottava kotihalli ja samanaikainen vanhaan Kiekko-Espooseen kohdistuva nostalgia kertovat kaupungin sielusta enemmän kuin luulisi.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Itsensä peilaamisen sijasta se, miten toiseuden kohtaa ja ymmärtää, tuntuu korostuvan yhä enemmän jokaisen kaupungin ja muuton jälkeen. Uusissa ympäristöissä joutuu usein kohtaamaan tilanteita ja ilmiöitä, joiden käsittelemiseen ei välttämättä löydykään valmiita konsteja.

Seitsemän vuoden aikana mikään ei saanut minua ymmärtämään Turkua ja sen lähikuntien symbioosia yhtä hyvin kuin fuksivuotenani tekemä kahdeksan kuukauden työrupeama ovelta ovelle kiertävänä feissarina. En sen jälkeen pahemmin piitannut paikallisten kertomista jutuista Halisista ja Varissuosta.

Näin eräitä elämäni masentavimpia näkyjä Pansion ja Pernon seudulla, raisiolaisessa kerrostalorapussa sekä kaarinalaisella vanhalla rivitaloalueella.

Muistan rikkihakatut nimitaulut, perintäjäljet ovissa, silmäluomensa menettäneen aggressiivisen miehen, Tobe Hooperin kauhuelokuvaa muistuttaneen maalaispihan, sekä silminnähden masentuneet työttömät ja yksinhuoltajaperheet, joista osalle tuntui olevan pieni lohtu, että joku edes kävi ovella kyselemässä kuulumisia.

Vastaavasti eteeni tuli sellaista hyvinvointia ja penseyttä, jollaista saa etsiä metropolialueelta.

Psyyke ja esiintymistaidot punnitaan tosissaan silloin, kun kotitalonsa ovea sulkeva Ferrarin omistaja alkaa paasata varainkerääjälle oppituntia tehokkaasta myymisestä.

Tai kun pyynnöstä päätyy yhtäkkiä olohuoneeseen sukukokouksen keskelle pitämään valistusmonologia vähävaraisten perheiden tukemisesta kympillä kuussa eikä yleisöllä ole silmämääräisesti ollut ikinä pulaa mistään.

Vaikka Föli-alue ei ole synonyymi pääkaupunkiseudun rakenteelle, jotain samaa niissä kieltämättä on.
 


 

Lue lisää

Maisterit karkaavat Helsinkiin, kun Turusta ei saa töitä – "Jos yritykset tavoittelevat valmistuneita, on liian myöhäistä"

2000-luvulla yhä useampi turkulainen maisteri lähteekin tutkintoineen Helsinkiin. (5/2019)

Essee: Huono maku on suhteellista, mutta milleniumin törkyviihde osoittaa, että tabuilla leikkiminen ei ole yhtä häilyväistä

Ville Malisen lyhyt oppimäärä vuosituhannen vaihteen rellestys-realitysta. (6/2019)