Essee
19.09.2021

Essee: Tässä 10 syytä, miksi sinua on niin vaikea rakastaa, Turku

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Jose Jompero

Kaksijakoinen tunne tulee aina Kupittaan aseman edessä.

Parkkipaikkoja, odottavia takseja. Vesivärilaveerausta muistuttava taivas ja sitä vasten Tuomiokirkon torni. Liikenteen melu. 

Ensiksi: olen kotona. Ja toiseksi: ainakin Mikael Agricolan patsaan nyrkin kokoinen murikka alkaa painaa rintakehää.

Täällä ei ole aina helppoa.

Noniin. Täältä olen ja tänne olen palannut ja lähtenyt taas. Yrittänyt löytää rauhallista suhdetta tähän kaupunkiin. Tähän mennessä se ei ole onnistunut.

Tajuan kirkkaasti olevani nirso. Olen paljasjalkainen kaupunkilainen, niin kuin yhä useampi suomalainen. Mikä tahansa taajama ei tunnu kodilta.

Kaupungissa asuminen maksaa ja on ahdasta, mutta taloyhtiön puhdistamattomista nukkasihdeistä ja keittokomeroista haluaa vastineeksi juuri sitä itseään. Kaupunkia. 

Rima myös nousee kuin huomaamatta, jos norkoilee teini-ikänsä Suomen vanhimmissa kaupunkikortteleissa. 

Välissä olen helsinkiläistynyt ja se on kasvattanut nälkääni mahdollisimman kaupunkimaisen arjen suhteen. Kaupunkia ja dynaamisuutta ei tule lisää sillä, että kaiken perään lisätään sana City, vaikka BioCity, DataCity ja ElectroCity miten yrittäisivät.

Erityisesti seuraavat kymmenen asiaa riepovat alun perin Tyksissä päivänvalon nähnyttä sieluani.
 

Rintakehän lisäksi Kupittaalla väsyy käsi. Laukut painavat ja ensimmäiseksi niitä täytyy lähteä raahaamaan Itäistä Pitkäkatua kohti Uudenmaankatua, jonne juna-asemalta ei ole järkevää yhteyttä. Niin, vaikka se on yksi kaupungin vilkkaimmin liikennöidyistä kaduista.

Turun julkinen liikenne onkin itkettävän epäkäytännöllinen (1).

Föli-reittiopas ilmoittaa keskellä arkipäivääkin vaihtoehtoja, joista voi tehdä sen valinnan, että istuu kahden bussin välillä odottamassa 37 minuuttia tai sitten aloittaa reitin kävelemällä 54 minuuttia. Föllärillä ei pääsisi kovin pitkälle.

Suomessa kouluun-hiihtämällä-sukupolvien mukaan jo kahdesta vuorosta päivässä pitäisi olla kiitollinen. Lumi kuitenkin suli ja nyt äänessä on sukupolvi, joka kuljetti suksensa paikallisbussissa, jotta pääsi sivakoimaan Kupittaan puiston loskassa koulun talviurheilupäivänä.

Turussa bussilla pääsee, riippumatta siitä mihin haluaisi, torille. Tai siis sille kuopalle. Arkisin turkulainen ei halua liikkua ilta yhdentoista jälkeen mihinkään eikä pyhinä ollenkaan.

Tämä kaikki vielä menettelisi, jos Turku olisi tiiviimmin rakennettu. Kadut hiljenevät kuitenkin jo ruutukaava-alueen ulkopuolella. Sen jälkeen: autioita teitä, jättömaata, pienteollisuusalue, sitten lopulta lähiö, jossa ei kuitenkaan ole palveluita, koska kaikille on helpompaa lähteä autollaan Skanssiin tai Myllyyn.

Turku on toisin sanoen kaupunkina hajanainen (2). Kaupunginarkkitehtinä toimi 1960-luvulla autointoilija Olavi ­Laisaari, jonka mielestä autoissa oli tulevaisuus ja niin niissä tietysti olikin, kun kaupunki rakennettiin niitä varten.

Eikä tulevaisuudessa näy vielä valoa. Olisikin pienet ratikan etulyhdyt (3).

Aiemmin nauratti se, että Tampereen valtuustossa esitettiin raitiovaunun kielteiseksi perusteeksi sitä, että se houkuttelee kaupunkilaiset tekemään itsemurhia. Nykyinen pääministeri Sanna Marin nousi valtakunnansuosikiksi pidettyään ylikierroksilla käyvää keskustelua kurissa.

Enää ei hymyilytä. Kateus kalvaa.

Nyt raiteet vievät kiiltäviä ja tiilenpunaisia vaunuja Tammerkosken yli. Noin 16 kilometriä raiteita ja muikeat manselaiset ovat liikaa kestettäväksi. Ja lisää on tulossa. Tampereella tehtiin heti päätös ratikan laajentamisesta.
 

Liikkuminen on vaikeaa paitsi maalla niin myös merellä.

Turusta alkaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen saaristo, mutta sitä ei juuri huomaa (4). (Jokea ei voi olla huomaamatta, luojan kiitos, mutta kun samalla kaupungilla voisi olla molemmat!)

Vasta Helsingissä tajusin, että ”merellinen kaupunki” voi tarkoittaa myös sitä, että merelle pääsee helposti ja saaresta toiseen voi hyppiä paikallisliikenteen hinnalla. 

Onhan Turussa Ruissalo. Ja sen tosiaan huomaa, kun ajaa aurinkoisena sunnuntaina Kuuvannokan parkkipaikalle, jossa autoja on luontopolun edessä, ojassa ja melkein päällekkäin.

Ja toki on Vepsä. Vesibussi ajaa sinne tosin vain parhaimmillaankin kolme kertaa päivässä. Se ei oikein toimi arki-illan piipahdukseen.

Ehkä hyville palveluille löytyisi kauniita uusia paikkoja, joita voisi kehittää yhdessä esimerkiksi Ruissalon yrittäjien kanssa?

Mistä tulikin mieleen sauna (5).

Turku on surkea saunakaupunki. Kaupunkisaunoja ei käytännössä ole. Tai on yksi, Kupittaan Cittarin takana, Forum-niminen yleinen sauna. Mutta se on auki kolme tuntia yhtenä päivänä viikossa.

Jos haluaisi esimerkiksi arki-iltana pistäytyä ystävän kanssa saunomassa ja syödä sen jälkeen samassa paikassa, niin ainoita vaihtoehtoja on istua Impivaaran kahviossa popsimassa sämpylää. 

Välillä uiminenkin riittäisi (6).

Helteiset kesät eivät tule loppumaan. Luonnonvesissä uiminen on helppo ja halpa tapa virkistäytyä. Säännöllisellä kylmäuinnilla taas on melkein naurettavan paljon raportoituja hyötyjä, niin kuin stressin ja masennusoireiden lievittäminen.

Tampereella on 31 virallista uimarantaa. Helsingissä 26, Oulussa saman verran. Espoossakin 21.

Turussa on viisi.

(Maauimaloista en valita. Turku voisi julistautua Suomen maauimalapääkaupungiksi. Samppalinnan maauimalan maisema kaupungin ylle on taivaallinen. Ja sen lisäksi on vielä Kupittaakin.)

Aurajokeen on suunnitteilla uusi uimala, mutta uskon vasta kun istun altaan reunalla. Jostakin syystä tämä kaupunki ei herätä toiveita nopeista muutoksista (7).

Jos Turun kunnallispolitiikan henkeä ummehtuneimmillaan pullottaisi, se näyttäisi ehkä samalta kuin Aurajoki keväisin. Ja haisisi myös. Ei kovin kutsuvalta, mutta kieltämättä vuosien takaa tutulta. Ei edes mennä siihen, miten absurdilla tavalla voidaan jumittaa samoissa aiheissa vuosikymmenistä toiseen.
 

On valotäpliä. Puoluekannasta riippumatta moni valtuustoon haluava tai siellä istuva turkulainen ränttää esimerkiksi somessa nautinnollisen tarkasti Turun asioista. Se on ihanaa, koska paikallismediaa ei ole liikaa.

Keskellä Artukaisten peltoja toimitettu Turun Sanomat ei varsinaisesti ole kaupunki­kulttuurin ytimessä (8). Tai nostanut linjaansa uudistuksilla. Opiskelija saa broadsheet-sivuista iloa onneksi kuitenkin silloin, kun pakkaa tavaroitaan Helsinkiin muuttamista varten.

Niin siinä nimittäin käy. Yliopistovuosien jälkeen moni muuttaa pois. On pakko (9).

Valtiotieteilijänä omista opiskelukavereista useampi asuu nykyisin Brysselissä kuin Turussa. Helsingissä vielä enemmän. Osa olisi halunnut jäädä, mutta töitä ei oikein ole.

Moni muukin tuttu haikailee takaisin. Kauppatieteilijät, humanistit, luovilla aloilla olevat.

Osa ratkoo asiaa etätöillä, mutta pahimmillaan se on luopumista. Moni asiantuntijatyössä haluaisi pystyä käymään lounaalla tai aftereilla samoilla aloilla olevien kanssa. Tai jakaa yhteisen työhuoneen.

Halua ei kannata ohittaa pelkkänä hauskuuksien jahtaamisella. Ihmiset tutkitusti saavat paljon apua niin sanotuilta heikoilta sidoksiltaan. Etäiseltä opiskelukaverilta, kahvihuoneeseen samaan aikaan sattuneelta työkaverilta. Juhlissa vastaan tulleelta tutulta.

Me yksinkertaisesti opimme enemmän ja saamme enemmän apua, kun emme istu pelkästään keittiönpöytiemme ääressä kuulokkeet korvissa. 

Voi Turku.
 

(10) Turku on niin kaunis ja halpa ja hienolla paikalla ja täynnä hyviä ihmisiä, museoita ja ravintoloita, että ottaa päähän, miksi kaupunkimainen asuminen on Turussa niin vaikeaa. Missään kevät ei pakahduta yhtä kaistapäisesti kun jokirannassa narsissien kukkimisen aikaan.
 

Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja, joka on asunut Turussa kuudessa ja Helsingissä neljässä eri osoitteessa sekä opiskellut Tampereella.